sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Missä se lähde lienee.

Suomalaiset joululaulut ovat raskaita. Raskasta Joulua on ihan hauska konsepti, vaikka toteutuksessa oli tänä vuonna ainakin Oulun osalta toivomisen varaa. Äänentoisto oli huono, ja tunnelma ei oikein päässyt kehittymään.

Vierailevana ulkomaanvahvistuksena oli joku tyyppi Rainbowsta. Hän lauloi White Christmas ja muita kauniita rallatuksia. Marco Hietala ja kumppanit sitten suomalaisempaa hengentuotetta. Tai Suomeen syvään juurtuneita tuontisävelmiä käännöksineen, jotka ovat ehkä saaneet Suomesta tukevamman jalansijan kuin kansainvälisesti.

Joe Lynn:
"Excuse me Marco, would you mind telling me what is this Finnish song's message about?"

Marco:
"This it about Christ, who is first a baby sleeping in his mothers arms, but then is crucified and dies among robbers."
"This is about a bird in cage, who can't go home, but actually it is about death. The composer's child died."
"This is about a hungry and sad bird, who gets fed by a girl, who then realizes, that the bird is the soul of her dead brother."
"This is about an elf who suffers from insomnia."

Erityisesti tuo Tonttu, joka ei vain saa unta, saa minut suuren ahdistuksen valtaan. Eikö hän voisi ottaa pari nappia melatoniinia. Harrastaa joogaa tai jotain rentoutusharjoituksia. Raitista ulkoilmaa hän jo tuntuukin saavan. Itsekin ajoittain unettomuudesta kärsivänä tiedän, että joskus mikään konsti vain ei auta, ja tuntuu vähän lohduttomalta ajatella, että jopa tontutkin kärsivät moisesta.

Suomi on melankolinen maa. En sinällään näe siinä ongelmaa, vain sillointällöin se on tragikoomista, kuten taannoin, kun yritin etsiä kaunista, onnellista ja aikuisten elämänkokemukselle sopivaa rakkauslaulua jonka Diiva voisi laulaa veljeni häissä.


lauantai 18. marraskuuta 2017

Elizabeth Taylor makes up her Eyes.



Joillakin on jäätävä karisma.

Ei minulla sen kummempaa asiaa ollut tänään. Tästä tuli hyvät fibat.

perjantai 17. marraskuuta 2017

Rock on gold dust woman.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Nyt verryttelen jälleen sosiaalisia lihaksiani.

Se lienee minussa sisäänrakennettu ominaisuus, tai sellaisen puute, ettei tämän mallin koneistoon kuulu mahdollisuutta hienosäätöön. Siivottuani, tampattuani ja luututtuani hiki hiusrajassa tunnin jos toisenkin, ajattelin ihan vain nopeasti käväistä asioilla. Yhdistin tähän toimintoon sosiaalisen ulottuvuuden, ja sovimme tapaavamme ostoskeskuksessa. Lähdin matkaan hieman nyppyläisessä neuleessa, likaiset hiukset puolinutturan sisällä kiertyneinä sellaiseen kuolemanspiraaliin, josta ne eivät ilman pesua tai hiekkapuhallinta voimallisempaa muotoilua suostuisi enää oikenemaan mihinkään asiallisempaan olomuotoon. Ajattelin, että ei sillä ole niin väliä, kunhan vähän käväisen. Katsoin peiliin, ja kuulin, miten mielessäni naiset ylenevässä polvessa aina Raakeliin asti sanoivat "ei sinua siellä kukaan katso", lohduttavaa kannustusta tarkoittaen. Se on ihan ok olla nyhjääntyneen näköinen, jos on juuri luutunnut lattiat.

Äitini ja mummoni oikeasti sanoivat minulle noin jos joskus nuorena peilailin itseäni ennen ovesta ulos menemistä. "Mitä sillä on väliä mitä sinulla on päälläsi, siellä on ihmisiä vaikka minkälaisissa vaatteissa ja hiuksissa, ei siellä SINUA kukaan katso". En tiedä osaanko kertoa tätä oikein. Että tuon sanomisen sävy oli päällisinpuolin lohduttava, "älä välitä vaikka et ole hyvännäköinen, ei se ole tärkeää, ei sinua pilkata". Mutta minua se ärsytti, en ollut varma, oliko sanomaan upotettu piikki nimenomaan minun turhamaisuuttani kohtaan, vai oliko se yleisesti vain moraalikasvastusta; "ulkoinen kauneus ei ole niin tärkeää kuin se, että olet ahkera ja nöyrä". Tosiasiassahan minä nimenomaan halusin, että minua katsotaan. Huomatkaa minut. Halusin olla hyvännäköinen. Olin aivan erinomaisen turhamainen.

Olenhan maininnut riittävän tiheästi, että minut kasvatettiin 1800-luvun agraariyhteiskunnassa Talvisodan jälkeisen elintarvike- ja muunkin pulan aikana?

Takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Päädyin vaatetusliikkeen sovituskoppiin. Sieltä minut käytiin noutamassa spontaaniin "muuttumisleikkiin". Epäröin hetken, että kehtaisinko. Verensokerini olivat liian alhaalla järkevien päätösten tuottamiseksi, ja päätös olisi tehtävä heti. Tunsin houkutusta, koska en ole aiemmin ollut moisessa jännittävässä hömpötyksessä mukana. Ajattelin, että olisi mielenkiintoista nähdä, miten joku ihan muu kuin minä stailaisi minut. Saattaisin saada hyviä ideoita, uutta näkemystä, vanhat, luutuneet käsitykseni maailmasta räjäytettäisiin paikoiltaan, ja löytäisin uuden, jännittävän tyylin, tavan nähdä itseni, nuortuisin ulkonäöllisesti 15 vuotta säilyttäen silti vaivalla kerryttämäni elämänkokemuksen, ja näin kohoaisin yli-ihmiseksi, vähän kuin Margaret Atwoodin mieli Marion Cotillardin vartalossa. Tämä siis olettaen, että tokihan tällainen henkilökohtaisen intimiteetin uhraaaminen ko. kauppaketjun kaupallisiin tarkoituksiin (valokuvia, vähintäänkin) oikeuttaa minut korvaukseen suoraan itse maailmankaikkeudelta, ja saan tietysti itse valita maksutavan, ja juuri nyt valitsisin valuutaksi paljon nykyistä sorjemman vartalon. Eli sanoin kyllä, vastoin intuitiotani, joka karjui, paukutti nyrkkejään panssarilasiin joka kummallisesti nykyisin estää sen pääsyn aivojeni puhetta tuottavaan osastoon, teki kansainvälisiä käsimerkkejä ynnä muita elkeitä, joilla olisi saanut vaikkapa hävittäjälentokoneen kovasti harkitsemaan, kannattaako tälle lentotukialukselle oikeasti laskeutua, oli kerosiinit kuinka vähissä tai ei. Sanoin siis kyllä.

Tässä välissä teemme aikajanalla jälleen lyhyen fuskun perusaskelkuvioon liittyvän täppä-askelen takaviistoon. Päkiä vain käy hieman maassa, paino ei varsinaisesti siirry tämän jalan puoleen.


Kävin kosmetologilla muutama viikko sitten. Kosmetologi oli ehkä itseäni 10 vuotta nuorempi ystävällinen ja helläotteinen nainen. Alkuun hän kyseli perustietoja - onko minulla erityisiä iho-ongelmia tai huolenaiheita. Eipä juuri, mitä nyt hieman ihon kuivuutta. Ja yleinen vanheneminen. Minulla ei kuulemma ole mitenkään erityisen kuiva iho, hän kertoi, ja jatkoi kysymyksellä: "Mitä vanhenemisen merkkejä olet kasvoissasi huomannut?" No, aloitin. Isontuneet ihohuokoset poskipäissä. Silmänympärysrypyt. Sibelius kulmakarvojen välissä. Yleinen harmaus ja leukalinjan veltostuminen. Yleinen kasvojen valahtaminen. Kaulan ryppyyntyminen. Siinäpä ne olivat, kasvojen osalta. Hän nyökkäsi ystävällisesti, ja sanoi, että olen kyllä hyvin tarkkaavainen, olen löytänyt ne kaikki.

Loppukäynnin ajan rentouduin ja nautin käsittelystä, tai saatoin olla vain toimintakyvytön ja lamaantunut saamastani paskahalvauksesta.

Jäin kuitenkin kaipaamaan revanssia, josta ajatuksesta siirrymme takaisin kyseessä olevaan päivään, jolloin luutusin lattioita ja tein harkitsemattomia ratkaisuja.

Hius- ja meikkipuolesta huolehtiva mukava naishenkilö ymmärsi heti henkiset tarpeeni, ja vakuutti, että oli ensin olettanut minun olevan n. 35-vuotias, mutta kun oli ollut puhetta aikuisista tyttäristäni, oli sitten laskeskellut, että kyllä minun varmaan täytyy olla jo 40+. Ja että minulla on kaunis iho minkä ikäiseksi vain. Kyllä, olin heti valmis ostamaan heiltä tuotteen jos toisenkin -20% erikoispäiväetuhintaan.

Aikaa oli käytettäväksemme hieman liian vähän, joten en saanut salaa himoitsemaani smoky eye-meikkiä, vaan nopeammin toteutettavissa olevana ratkaisuna vaaleaa kullanhohdetta luomilleni. Tuhdit rajaukset ja kirkastavat lokinpaskat silmän sisäkulmiin. Kosteusvoidetta jo ennestään cc-voidelluille ja puuteroiduille kasvoilleni, ja siihen päälle värivoidetta. Poskeni ja kasvojeni reunat muotoiltiin tummanpuhuvalla sävyllä, joka häivytettiin ovelasti ja taitavasti, kasvojani huomattavasti kaventaen ja vaalealla glitterillä korostamalla tästä kapeudesta nousivat esiin pitkulaisen terävän vilijonkkanokkani lisäksi myös pienet koristeomenoita muistuttavat poskipääni. Kulmani korostettiin näyttäviksi, ja huulilleni sain korallinhohtoista kiillettä. Kun hymyilin, kasvoni olivat äkkiseltään suorastaan pelottavan kolmiulotteiset ja ilmeikkäät. Ja värikkäät.

Hiusteni kanssa ei ollut lähtötilanne huomioiden paljoa tehtävissä, mutta hän teki parhaansa. Kyllä niistä kovin paljon huolitellummat tuli, mutta ainoa mahdollinen valittu malli vielä entisestään korosti kasvojeni äkillistä ja minulle niin vierasta kapeutta.

Sitten menin rohkeasti pukukoppiin vaihtamaan ylleni jonkun toisen minulle valitseman asukokonaisuuden. Henkilö, joka oli tehnyt valinnat, kertoi valintaperusteena olleen, että mahdollisimman paljon bling-blingiä. Hän onnistui tavoitteessaan. En ole eläissäni ollut niin kimalteleva.

Valokuvia räpsittiin. Yritin olla urhea ja hymyillä luontevasti. Poskipääni kohosivat ennennäkemättömiin korkeuksiin, ylähuuleni katosi jonnekin nenän varjoon, ja näkemissäni kuvissa näytin Väiski Vemmelsääreltä drag queeninä. Olen pahamaineisen huono valokuvissa, joten en oikeastaan mitään muuta odottanutkaan. Vaikka minulla olisi mielestäni kuinka viehättävä ja onnistunut päivä, jolloin olen rennon tyylikäs ja kaikin puolin freesi, ja, unohtaen kaiken kokemusperäisen perimätietoni menen ja otan selfien, näytän siinä 1500-luvun Koillis-Puolan hygieniaoloissa ehostetulta hammassärkyiseltä pyykinpesijättäreltä jolla on itsetunto-ongelmia, välitön väkivallanuhka ja suuri pelko välkähtelevää taikalaatikkoa kohtaan, joka kuvan lisäksi varmaankin varastaa myös hänen sielunsa.

Tämän jälkeen tuntui kuitenkin vähän surulliselta pukea se vanha nyppyläinen neulepusero takaisin päälleni. Kotona laitoin sen suoraan roskikseen. Nyt oli sen aika, sanoi excel mitä vain.

Tänään laitoin hiukset ja meikkasin aivan itse, ja olin hyvin tyytyväinen kädenjälkeeni, tummanharmaaseen poolokaulusneuleeseeni, tummanharmaisiin farkkuihini ja mustiin kenkiini. Missään ei ollut glitteriä. Ulkona satoi räntää, hiukseni latistuivat kovin, mutta sellaista on elämä.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Isn't it midnight on the other side of the world.

En halua kirjoittaa juuri nyt. Asioista. Kirjoitan ja pyyhin pois. Haluaisin silti olla täällä, koska täällä on hauskaa. Minulla on kaikki ihan hyvin.

Etsin uusia asioita, tai vanhoja, joista tulee hyvä olo. Olen kuunnellut paljon musiikkia. Tämä soljuu tänään riittävän samaan tahtiin sieluneläni kanssa.



Minun pitää oppia uusia asioita. Opetella olemaan vain.

Nukuin taas valtavasti. Olin unessani keikalla, kuuntelin tyttöbändiä, joka soitti punkahtaviksi virittämiään kasaribiisejä. Tuntemattomammaksi jääneitä sellaisia. Tunnistin unessa ne kaikki kaukaisesti, mutta nyt valveilla epäilen, onko niitä biisejä koskaan ollutkaan. Olin ulkona, söin jäätelöä. Selitin jollekin, että Valssimies ei ole täällä, kun hän on siellä kaukana. Sitten mietin, että toisaalta, tämähän on minun uneni, ja voisin päättää hänen olevan täällä. Luovuin varmaankin ajatuksesta, koska tiesin, että hän ei kumminkaan olisi oikeasti paikalla. Siellähän on päivä.

Kävin myös katsomassa mummoni uutta asuntoa. Siellä oli kummalliset täplikkäät tapetit. Greigeä. Toisaalta se sopi hyvin yhteen violetin kanssa, mitä oli sisustuksessa niinkuin ennenkin.





perjantai 29. syyskuuta 2017

What a way to make a living.

Minun piti tänään olla hetki huomion valokeilassa. Ei mitenkään erityisen glamöröösisti, jaoin vain arkisesti tietoa uusista asioista vanhoille naamoille, joiden kanssa työskentelen päivästä toiseen. Eikä minua tuollaiset tilanteet varsinaisesti jännitä. Mutta jos otetaan vaikka sellainen kahden viikon aikajana elämästäni, niin juuri tänään oli sellainen päivä, jolloin kannattaisi olla kohtuullisen siisit, itsevarma, selkeäsanainen ja vakuuttava.

Valmistauduin asiaan henkisesti. Sisäistin asiani, tarkistin faktoja, järjestin powerpointtini, verryttelin sanavarastoni ja harjoittelin, että saan suoriuduttua aiheen jaastamisesta sovitussa ajassa. Olin varannut napakan ajan, jotta en veisi turhaa aikaa keltään. Nukuin näkemättä unia, joissa huomaan olevani ihmisten joukossa alasti. Oikeastaan nukuin harvinaisen hyvin.

Aamulla varmistin huolellisesti, kaikki tarvikkeet sängynpeitolle kasaten kuin tarkka-ampuja strategisesti oikein valitussa huoneistossa, valmistautuessaan tähtämään ikkunasta kohti pahaa-aavistamatonta valtionpäämiestä tai muuta Tärkeää Kohdetta, että minulla on puhelin (jonka unohdin kotiin esim. eilen), koti- ja työavaimet (jotka unohdan tämän tästä), kuvakortti (jota en useinkaan muista käyttää, vaikka muistaisin ottaa sen mukaani), läppäri, läppärinjohto (jonka unohdan usein), meikkipussi (jonka unohdan n. kerran kuukaudessa), turvavaatesestti, joka sisältää alustopin, joka ei hilaudu huomaamatta mahamakkaran päältä ylös, siltä varalta, että vartalon yläosan asuni päällimmäinen kerros, eli mukavasti istuvan mustan neule päättäisi kesken esityksen purkautua lankakeräksi tai syttyä tuleen spontaanisti sekä farkunomaiset housut. Olen syksyn mittaan unohtanut ottaa housut mukaan töihin vain kerran. Vietin päivän urheilutrikoissa ja jonkinasteisessa henkisessä alennustilassa. Minulla oli kyllä pitkä paita. Varmuuden vuoksi laitoin jalkaan sellaiset kengät, joilla voi sekä pyöräillä, kävellä sisätiloissa päivän, tanssia balettia ja nousta maihin Normandiassa. Että jos tilanteet vaikka äkillisesti muuttuvat tavalla jota en osaa ennakoida, TAI jokin uusi elämänmuoto on puhkeaa aktiiviseksi työpaikallani sijaitsevassa kaapissa, jossa säilytän kohtuullista valikoimaa mustia, enimmäkseen sisätiloissa käyttämiäni kenkiä, että en sitten ole siellä ihmisten edessä vaikka vähän lösähtäneissä rusehtavissa goretex-vaimennuspohjalenkkareissani, joiden nauhat ovat vähän rispaantuneet, ja jotka ehkä vähän haisevat koiranpaskalle, eivätkä sovi muuhun väriskaalaani (mustat-musta-musta-kalpea-musta).

Eväitä en edes yrittänyt muistaa. Onneksi vahingossa, kun en tyhjentänyt reppuani, mukaani eksyi myös lompakko, joka auttaa kovasti ravittuun tilaan pääsemisessä, jos ei kanna mukanaan ruokaa.

Asioiden muistaminen on minulle nykyisin hyvin vaikeaa. Oikeasti vaikeaa.

Minulla on pyöräilyn myötä kasvanut sellainen aamurutiini, että herään, nukun vielä tunnin, herään uudelleen, laitan kahvia tippumaan, käyn suihkussa, juon aamukahvin, lusmuilen määrättömän ajan, sitten rasvailen itseäni sieltä täältä, levitän kasvoille CC-voiteen ja irtopuuterin, puen ja lähden töihin. En muista laittaa hiuksiani. Tämän lomassa lähettelen Whatsap-viestejä maapallon toiselle laidalle, jossa kello on ilta. Sitten pyöräilen, ihan sitä tahtia miltä milloinkin tuntuu. Ylitän ja alitan monta siltaa. Yritän nauttia asvaltista ja puista ja ilmasta ja unohtaa missä olen. Aika usein eksyn Syynimaalle. Se on lopulta yllättävän pieni paikka niin monen eksymisen määränpääksi, ja sieltä on vaikea päästä pois. Luulen, että tiet ovat siellä pieniä spiraaleja, joita on monta vierekkäin, mutta ne ovat jotenkin limittyneet aika-avaruuteen niin tiheään, etteivät näytä siltä google mapsissa.

Vasta kun pääsen töihin, kuivaan hiusrajani ja pyöräilyn viimasta itkuuntuneet silmäkulmani, kaivan loput meikit pussistani ja maalaan itselleni rajaukset, kulmakarvat, ja tököttelen ripsiväriä.

Nytkin siis pyöräilin töihin hyvissä ajoin. Vaihdoin topin, neuleen ja kengät. Housut olin nokkelasti pukenut ylleni jo kotona. Ne jokapaikankengät olivat vain äärimmäinen varatoimenpide. Työpaikan pukuhuoneen pölyisessä kaapissani oli ne samat pehmeäpohjaiset balleriinat, joita olen käyttänyt jo 112 kertaa (kertoo Excel), ja tunsin valheellista elämänhallintaa.

Kuivasin otsanrajan ja silmät, puristelin hiuksiin vähän kuituvahaa, ripustin kuvakortin kaulaan ja kaivoin meikkipussin esiin. Rajasin silmät. Sitten tummensin kulmakarvojani. Aikaa oli ihan hyvin, ehtisin vielä kerrata materiaalin, tankata kahvia, ja sokeripitoista jukurttia että olisin aivan sähköjäniskäyrän lakipisteessä juuri esitykseni ajan, käydä vessassa, viritellä johtolaitteisiin piuhoja jotka kuljettava ääniä ja kuvia, testata, että internet on vielä tänäänkin olemassa.

Sitten otin ripsivärin. Sen jo yli kuukauden käytössä olleen, vähän kuivankarhean, tavallisen Lumeneni, jolla saa tarmokkaasti tököttäen luotua itselleen melko voimakkaat, tahmaiset ja kaarevat ripset. Avasin ripsarin kierteistään, ehkä hieman varomattomasti kasvojeni edessä, ja myös käden liikkeeni oli melko uskalias, koska vedin ripsivärin harjaosan suoraan kohti oikeaa silmääni. Ja kas, repussa kuljettamani läppäri oli ilmeisesti jäänyt jotenkin surisevaan tilaan. Ja ollut kuuma. Ja kuumentanut meikkipussini sisältöä. Ripsivärini olikin ensimmäistä kertaa ikinä nestemäisessä muodossa, ja harjan kaari lennätti sitä valtavan loiskauksen suoraan oikeaan silmääni. Niinkuin siis kulmakarvasta poskipakaran alaosaan asti. Säikähdin, ja tökkäsin harjan toiseen käteeni. Molemmat käteni olivat siis myös syvänmustassa mascarassa.

Märkä laitostaiteltu käsipaperi apunani rapsuttelin oikeasta silmästäni pois mascaran, rajauksen, puuterin, cc-voiteen ja osan orvaskedestäni. Minulla ei ollut mukanani kosteusvoidetta, cc-voidetta eikä puuteria, koska laitan ne aina kotona, eikä niitä yleensä ole tarpeen lisätä päivän aikana. Rajasin oikean silmäni uudestaan symmetriaa tavoitellen. Lopputulos näytti siltä, kuin minulla olisi normaalit meikit mutta niiden alta kuultaisi surullisesti yksi musta silmä.

Keskimäärin tämä nyt kuitenkin oli ihan siedettävää. Kerran aiemmin julkinen esiintymiseni on saanut välineistön räjähtämään spontaanisti ja aiheuttamaan palohälytyksen, jonka seurauksena viisikerroksinen toimistorakennus tyhjennettiin hätäisesti. Oli pakkasta. Toisella kertaa empirelinjaisen kesätunikani viisi nappia spontaanisti aukesivat, yhtäaikaisesti ja hetkessä, paljastaen rintaliivini, ja sen verran ihoa, kuin niiden alta näkyi. En edes lopettanut lausetta kesken, vaan jatkoin, englanniksi, samalla paitaani napittaen. Muistan miettineeni, että onneksi oli nämä vähiten virttyneet liivit tänään.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

The words she knows, the tune she hums.

Etsin elämänhaluani. En ole tajunnutkaan, miten vaikeaa sen etsiminen on. Kaikki, mitä olen tähän mennessä tehnyt, tai luullut tekeväni asian eteen, vaikuttaa nyt amatöörimäiseltä räpistelyltä.

Yhtenä päivänä seisoin kaupungilla, kahden hetken välissä, ja mietin, mitä minun pitäisi haluta, jotta voin paremmin. Ruokaa, päättelin. Terveellistä ruokaa. Mikään ei ole oikein maistunut miltään. Jäätelö maistui kylmältä, mutta ei juuri muulta. Pinnistelin muistiani, mitä niitä erilaisia ruoka-aineita olikaan. Mieleeni juolahti kukkakaali. Se ei ole pahaa, raakana tai kypsennettynä, ja nyt on satokausi.

Lähestyin keskustassa sijaitsevaa hyvinvarusteltua ruokakauppaa kuin vihollisten miehittämää sotilastukikohtaa. Varovasti ja epäluuloisesti. Olen onnisteesti vieroittanut itseni siitä toiminnosta, jossa marssin markettiin, nappaan ison kärryn, (sellaisen, jonka pohja on niin matalalla, että sinne kurotellessaan aina saa hirtettyä takinnappinsa ristikkoisiin seiniin, ja ne poksahtelevat irti), kävelen ripeästi myymälän joka hyllyvälin läpi huolellista siksakkia, ja poimin kärryyn jokaisen elintarvikkeen ja muun tuotteen, jota arvelen kotitaloudessani käytettävän seuraavan kuukauden aikana. Totaalivieroitus. Olen viime viikot käynyt kaupassa hakemassa vain ennalta suunnitellut, puuttuvat ja elintärkeät ainekset, kuten kahvin. Lopetin kahvimaidon juomisen, koska se on elintarvike, joka on aina joko loppu tai vanhaa. Ja kahvi on ihan hyvää mustanakin.

Löydettyäni valiomuotoisen kukkakaaliyksilön, punnittuani sen ja sujautettua matalapohjaiseen, kevyeen ja sulavalinjaiseen ostoskärryyni, muistelin nähneeni evästauolla kollegalla ruokaa, joka oli valmistettu lähinnä kukkakaalista ja jauhelihasta. Uunissa. Se tuntui järkevältä ratkaisulta, koska olen vastikään, n. puolitoista kuukautta sitten tärvellyt molemmat paistinpannuni, ja ollut siitä lähtien paistinpannuttomassa tilassa. Jauhelihan saa hätätilanteessa paistettua teflonkattilan pohjalla.

Juustoa. Uuniruoissa on usein juustoa pinnalla. Juustoa voi myös käyttää moneen muuhun tarkoitukseen, jos oikein muistan. Valitsin kärryyni edullisen, merkittömän sulatejuustotuotteen, jossa juustosiivut ovat yksitellen käytettävissä, ja näin ollen juuston säilyvyys on taattu pidemmälle kuin vastaavassa purkkituotteessa. Sitten en ihan tarkkaan tiedä mitä tapahtui. Muistan ystävällisen vanhemman herran, suikka päässä, ojentamassa minua kohti tarjotinta, jolla oli paistettua halloumia. Maistoin sitä, enkä mitään muuta elämässäni halunnutkaan, kuin lisää paistettua halloumia. Kotona ostoskärrystäni löytyi halloumiköntin lisäksi myös kolmionmuotoinen kelmuun pakattu pala Vintage Luomu Goudaa, sellaista kiteistä, täyteläistä, vähän äitelää, joka maistuu jumalaiselta mustan kahvin kanssa aamuisin.

En ehkä löytänyt elämänhaluani tuolla reissulla, mutta löysin ainakin juustoa.

Toisena päivänä menin oikein ajatuksen kanssa kauppaan, ja ostin itselleni suklaata. Ihan kuin olisin joku muu, jolle ostan suklaata, ilahduttaakseni häntä. Olisi ehkä pitänyt ostaa vaikka kukkia eikä suklaata. Suklaa herätti sisuksissani uinuvan sokerimonsterin. Eilen seisoin Lidlin kassajonossa. Katseeni osui siinä oikealla olevaan hyllyyn, johon on kasattu kaikki viime hetken heräteostokset. Tulitikut, kondomit, salmiakin, purkan, heijastimet, Tupla, Snickers, Fazerin sininen, Geisha, Fazerina, Iso Pätkis, Kismet. Tuijotin niitä aikani, ja sitten tyynen rauhallisesti poimin hihnalle yhden kaikkia. Suklaita.

En usko, että tuokaan vielä ilmensi elämänhalua, mutta ehkä jotain sinnepäin. Toiselta kantilta tarkasteltuna toimintani on sangen itsetuhoista.

Aivan sama.

Ilmoitin tyttärilleni teurastavani juottoporsaan sunnuntaina, jos haluavat tulla syömään. Eivät tulleet, lääketieteellisesti hyväksyttävistä syistä. Ja voihan se olla, ettei kutsuni kovin paljon houkutellut vegaania.

En valita. Nyt minulla kuitenkin on runsain määrin mainiota pulled porkia (lykkäsin varmuuden vuoksi kaslerin uuniin aamuseitsemältä), ja ämpärillinen tunteja ihan omaan käyttööni. Vaikka salsan tanssimiseen. Koska en oikeastaan kunnolla toimertunt miettimään ateriakokonaisuutta mitenkään viimeisen päälle, oloni on vähän helpottunutkin. Paitsi sen verran, että ajattelin possun hiljalleen kypsyessä valmistaa porkkanakakkua jälkiruoaksi. Sitten tajusin, että uunissahan on haiseva sika, eli eihän se maailma niin toimi, ei vaikka olisi kiertoilmauuni.

Pukkasin Spotifyhini hakusanaksi Fleetwood Mac, ja se johdattelee minua kiemurrellen 70 ja 80 -lukujen musiikissa. Pidän vanhasta musiikista. Se sepii päälleni juuri nyt. Siinä on taukoja, kaikki ei ole valmista ja täyteen ahdettua. Loppuun tuotettua.







maanantai 18. syyskuuta 2017

22 grandkids.

Ensitreffit alttarilla taitaa tällä hetkellä viikkojeni kohokohta. Tai no tietysti kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa ajanviettäminen menee tuon edelle. Viikonlopun tähtihetkiä olivat, kunn Diiva imuroi minulle (tiedättehän, että vihaan imurointia), ruokapalkalla (tiedättehän, että lasteni ruokkiminen on pakkomielteeni). Niin ja tietysti Ensitreffit alttarilla Kaunomielen kanssa katsottuna. Kaksi jaksoa putkeen.

Mietin tuota konseptia. Olen nyt katsonut kaikki Suomen tuotantokaudet (kunkin jakson keskimäärin 2,68 kertaan), muistaakseni kolme kautta US versiota, 1 UK:n, 1 Tanskan, ja 2 Ruotsalaista yritelmää.

Olen siis asiantuntija. Ainakin minulla on vankat mielipiteet jotka perustan vakaasti omille subjektiivisille havainnoilleni, ennakkoluuloilleni, kasvatuksen ja muiden ympäristötekijöiden kautta muodostamilleni stereotyyppisille vääristymille sekä perisuomalaiselle kateudelle.

Ohjelmassa on asiantuntijoiden puheenvuoroja, niin latteita ja pyöristettyjä itsestäänselvyyksiä, etteivät ne kiinnosta minua juuri koskaan. Sitten on haastatteluja, yksin tai pariskuntana. Nämä ovat varmasti hyvin johdattelevia, provosoivia, ja vähintäänkin vastaukset pilkotaan käyttökelpoiseksi valikoimaksi myöntäviä ja kieltäviä lauseita ja ilmeitä, joista voi yhdistellä kommentteja tilanteeseen kuin tilanteeseen draamallisesti sopivan kombon, ja näin nostattaa odotuksia, vihjailla, ohjailla katsojaa luulemaan melkein mitä tahansa. Ylipäänsä luulemaan, että tuon kuukauden aikana oikeasti tapahtuisi jotain katsomisen arvoista draamaa.

Oikeastihan juuri mitään ei tapahdu. Parit opettelevat käymään kaupassa yhdessä, nahistelevat siitä, pitääkö salaatti pestä vai ei. Rapsuttelevat tapettia irti seinästä tai kokoavat pakollisen ikea-huonekalun. Nainen katsoo eteisessä lasittunein mutta syyttävin silmin, miten mies pakkaa treenikassinsa ja lähtee salille. Ystäviä tavataan, vähintään puolikäsikirjoitetusti.

Jokin tässä silti kiehtoo. Katson ilmeitä ja eleitä, vilkaisuja toisen suuntaan silmäkulmasta. Parihaastatteluissa hiljaa olevan ilmeitä kun toinen puhuu. Myötähäpeää ja vaivaantumista. Joskus harvoin parit myös riitelevät aidon tuntuisesti. Se on luksusta.

Konseptin ja formaatin ollessa huomattavan samanlainen eri maissa (tosin en tiedä, kuinka massiivinen tuotantokoneisto ja taustaryhmä näissä on mukana ruudussa näkyvien asiantuntijoiden lisäksi, tämähän voi vaihdella maittain), voi tietysti havaita joitain kansallisia eroja.

Amerikkalaisilla osallistujilla tuntuu olevan selkeästi mietittynä keitä he ovat, mitä etsivät, mitä mielipiteitä heillä on. Minkälaisena tuotteena he haluavat itsensä yleisölle esittää. Kaikki on selkeää ja valmista. Sitten siihen tuleekin se toinen ihminen, ja valmiiksi mietittyjen kliseiden yhteensovittaminen kameroiden edessä onkin kömpelöä, eikä yhtään sen helpompaa kuin jäyhillä pohjoismaisilla, jotka umpimielisesti tuijottavat haastattelijaa kuin Seppo Räty, ja miettivät mielessään, että perkele, mitä se tuolle kuuluu mitä minä ajattelen.

Amerikkalaiset hokevat yksilöhaastatteluissa ääneen kliseitä kuten "family means everything to me" tai "I'm so committed to this process" tai "we need to work on the communication". Niitä hoetaan paljon, usein hyvin neuvottomina. Amerikkalaisissa jaksoissa juuri mikään mikä tapahtuu, ei tunnu todelliselta, kaikessa on hyvin ohut, lavastettu tunnelma. Se mikä on aitoa, on se neuvottomuus, ja pikkuhiljaa silmien takana kirkastuva todellisuus siitä, että apua, tämä onkin jotain aivan muuta kuin televisiota. Tai sitten se ei vain muutu aidoksi. Lopuksi kaikki hokevat, että ovat oppineet prosessista paljon itsestään.

Tanskalaiset ja ruotsalaiset ovat kameran edessä rentoja ja pingottamattomia. He tuntuvat ajattelevan, että on ihan ok olla juuri sellaisia kuin ovat, ja ihan sama, onko joku kuvaamassa tätä tilannetta vai ei. Se on häiritsevän tervettä.

Briteistä en vielä oikein saanut otetta. Ehkä heistä huokuu jonkin verran välinpitämättömyyttä - perhekeskeisyys ei ole mitenkään niin itsestäänselvä juttu. Avioliitto voisi olla ihan kiva kokemus, mutta ehkä kumminkaan ei, jos se vaatii vanhoista tavoista luopumista. Mutta tulipa lähdettyä.

Suomalaisiin tuotantokausiin on tietenkin paljon helpompi uppoutua. Kun asiat tapahtuvat omalla äidinkielellä, äänenpainot ja hiljaisuudet puhuvat silloin paljon enemmän. Suomalaiset ovat niin liikuttavan tosissaan. Tokihan täytyy olla vähän ekstrovertti ja valmis saamaan hieman huomiota julkisuudessa, jos kerran tällaiseen formaattiin lähtee, mutta jotenkin heistä huokuu se toive oikeasta parisuhteesta, keskittyminen siihen. Ja sitten sitä hyvin ymmärrettävää ärtymystä siitä kun ympärillä pörrääkin kameroita ja pitäisi koko ajan olla tilittämässä jotain. Ja kun se on niin outoa, että mitenkä niin pitäisi olla koko ajan tuon ihmisen kanssa yhdessä, eikö olisi paljon järkevämpää ensin seurustella ja tutustua sillä lailla pikkuhiljaa? Ja sitten, jos ja kun se pakkonaitettu puoliso ei oikeastaan yhtään nappasekkaan, ollaan kovin kiusaantuneita kunnes saadaan erota.

Mietin aina epäluuloisena, että mikähän noissa osallistujissa on parisuhteellisesti vikana, kun eivät muuten ole löytäneet puolisoa itselleen. Se on kummallista, eivät he näytä mitenkään epätoivoisilta, eivätkä edes liian ujoilta. Vallan salskeita ja viehättäviä ihmisiä löytyy paritettavaksi vuosi toisensa jälkeen. En ymmärrä. Ehkä kysymys on ihan vain siitä ilmiöstä, että "kun sukukypsä suomalainen haluaa pariutua, tilanne on haastava". Naisista epäilen aina, että ovat liian kranttuja ja neuroottisia normielämässä, ja luulevat näin saavansa asiantuntijoiden opastuksella heti parempaa laatua. Miehistä ajattelen poikkeuksetta, että joko joku sukulaisnainen on heidät ohjelmaan ilmoittanut puoliväkisin, tai sitten ovat jotenkin epämiehekkäitä tunneihmisiä. Tai sitten vain luulevat pääsevänsä helpommalla, kun viereen löytyy ihminen, joka on vähintäänkin miettinyt valmiiksi edes sen, että kyllä, haluan naimisiin, ja näin on suuri syy olettaa olevan. Kun naisten ajatuksia on niin vaikea arvailla.

Eniten pidän aina hääjaksosta. Siitä, miltä heidän ilmeensä näyttävät, kun näkevät toisensa ensimmäistä kertaa. Olen havaitsevinani ilmiön, että jos mies vaikuttaa aidosti haltioituneelta ja viehättyneeltä tuossa tilanteessa, parilla on mahdollisuus. Mutta vaikka olisikin näin, se ei silti vielä takaa yhtään mitään, koska jompikumpi tai kumpikin saattavat olla parisuhteellisesti täysiä idiootteja. Ja toisaalta, jos mies ei heti ihastu kihahtaen tuossa vaiheessa, mitään ei oikeastaan ole tehtävissä niin lyhyessä ajassa kuin mitä tässä formaatissa on varattu päätöksen tekemiselle.

Tosielämässähän ei ole ajallisesti mitään väliä sillä missä vaiheessa se kipinä syttyy, kunhan se syttyy.

Nainen ehtii hyvin muodostaa mielipiteensä asiasta vaikka vähän myöhemminkin kuin alttarille astellessaan. Itse asiassa "myöhemnmin" voi olla parempikin enne liiton onnistumisella. Ei yhtään haittaa, jos mies joutuu vähän kosiskelemaan ja tekemään itseään tykö. Kilpailuvietti herää, ja sitä myötä sitoutuminen toiminnan lopputulemaan: Tämän minä saalistin; eikös ole komia emäntä. Ehkä tuossa rajallisessa aikaikkkunassa hitusen perinteisten roolimallien mukaan leikkiminen helpottaa tilanteen hahmottamista, ollaan tutulla maaperällä. Tuntuukohan miehestä oikeastaan oudolta, jos hänelle yhtäkkiä tyrkätään kainaloon nainen, joka täysin ilman mitään takeita miehen kunnollisuudesta, sosiaalisista taidoista, sisäsiisteydestä tai kelvollisesta älykkyysosamäärästä vain roikkuu siinä kainalossa, räpsyttelee silmiään ja tillittää yläviistoon ihailevasti morsiuskimppunsa takaa ja vakuuttaa olevansa tosi rakastunut ja sitoutunut, ja tehdäänhän me yhdessä monta lasta? Pakokauhuhan siinä iskee, ja vähintäänkin epäilys, että morsiamella ei ole kaikki muumit kanootissa. Naiset (ja pitkähiuksiset miehet) ovat vastaavasti tottuneita siihen perinteiseen asetelmaan, että miehet ovat lähtökohtaisesti erittäin kiinnostuneita tekemään lähempää tuttavuutta ihan vain sillä perusteella, että kohdehenkilö vaikuttaa ainakin nopealla vilkaisulla olevan nainen. Kysykää vaikka Ismo Leikolalta.

Kun miettii, minkälaisilla ihmisillä on mahdollisuus onnistua tuossa parisuhdekokeessa siten, että liitto jatkuu vielä kuukaudenkin jälkeen, niin väistämättä tulee mieleen, että heidän tulee olla joustavia ja sopeutuvia. Joustavuus ja sopeutuvuus mahdollistavat asioita, joskus jopa turhaankin. Jos taas joustavuutta ei löydy kummaltakaan, on melko epätodennäköistä, että kuukauden jälkeen kaksi kovapäätä ei olisi henkisesti ruhjeilla ja mustelmilla ja valmis lopettamaan leikin, koska toisen miepiteet vain ovat niin vääriä. Eikä hän ota minua yhtään huomioon.

Etsivätköhän ne asiantuntijat toisiaan muistuttavia henkilöitä, vai toisiaan täydentäviä? Yhdistetäänkö kaksi samanlaista itsekästä ja itsenäistä? Vai itsekäs ja läheisriippuvainen myötäilijä? Kaksi joo-joo-henkilöä, jotkä jäävät ikuiseen limboon kiikkumaan keskelle loputonta "saa sää" - "emmää, saa sää" sananvaihtoa? Voiko turkulaisia naittaa muille kuin toisille turkulaisille?

Elämälläni on siis sisältöä, näinkin kummallisina aikoina. Yritän vielä toistaiseksi pidättäytyä katsomasta Lemmen viemää.