tiistai 24. huhtikuuta 2018

Pumped up kicks.

Soitin eilen Kaunomielelle, kun hän tuli mieleeni. Usein tällöin hän onkin juuri kulman takana tai hypännyt bussiin. Myös silloin, kun olen ainoan kerran unohtanut avaimet kotiin, hän oli 40 sekunnin päässä.

Nyt sovimme, että hän menee ensin kirjastoon palauttamaan hankalasi palautettavia opuksia (kaikkia kirjoja ei voi palauttaa automaattiin), ja minä, aikaa säästääksemme, menen ja tilaan meille ruoka-annokset valmiiksi Friends & Burgers -ravintolasta. Kutsumme sitä friends and burglerssiksi. Siten Kaunomieli ehtisi syödä ja töihin, vaikka olisikin lounasaikajonoa.

Tilasin annokset, ne saapuivat, mutta tyttö ei. Ehdin jo nälissäni syödä omani, tyttöä ei kuulu vieläkään, koska kirjastossa on niin vähän henkilökuntaa. Napsin suuhuni viimeiset ranskalaisistani, ja huolestuin niiden jäähtymisasteesta. Menin tiskille kysymään, saisinko tilata Kaunomielen annokseen uudet ranskalaiset lisäkkeen hinnalla. Mitä vielä - tekivät kokonaan uuden, kuuman annoksen, täysin ilmaiseksi! Ihan vain siksi, että haluavat asiakkaiden olevan tyytyväisiä.

Hämmästyin, ja tunsin velvollisuudekseni kertoa täällä tästä asiakaspalvelun orkideasta.

Luulen, että tämän päivän suurin tavoitteeni on ostaa kengät. Lenkkarit, sneakerit, vapaa-ajan kengät, jonkinlaiset kulkuvälineet, joilla saan liikutettua itseäni tarvitsemiini paikkoihin ja jotka mahdollistavat, että jalkani ja lonkkani voivat paremmin kuin viime aikoina. Täräyksenvaimennusta tai jotain muuta eristystä siis, esteettisesti miellyttävässä muodossa, toivon. En oikein tunne urheiluvälinetermistöä, ja minua jo etukäteen vähän arveluttaa, löydänkö mitään oikealla tavalla käyttötarkoitukseeni sointuvaa. Tunnen suurta ulkopuolisuutta urheiluliikkeissä. En erota miesten- ja naistenvaatteita toisistaan, enkä ymmärrä mitkä kengät ovat erikoisesti tarkoitettuja johonkin tiettyyn toimintoon.

Se tuntuu kuitenkin kovin pinnalliselta tavoitteelta, ihan kuin olisi jotenkin toisarvoista huolehtia itsestään tilanteessa, jossa asiaan liittyy uusien kenkien hankinta, joka on tavallaan kiehtovaa. Ja myös täysin perusteltua. Ja voin vakuuttaa, ettei lonkkasäryssäni ole mitään pinnallista tai liioiteltua.

Pikku naisia elokuvassa sisarusten äiti varoittelee Marya pinnallisuuden vaaroista. Että jos rakentaa itsetuntonsa ulkoisten sulojensa varaan, ei opi arvostamaan muita (parempia, kestävämpiä ja järkevämpiä) ominaisuuksiaan, ja ulkoinen kauneus on katoavaista (turhamaista ja paheen ja säädyttömyyden polulle houkuttavaa). Minua tuo Susan Sarandonin tarjoilema elämänviisaus juuri nyt hieman ärsytti. Raakaa ikärasismia.

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Yhä uudestaan.

Kävin kirkossa. Veljenpoika pääsi ripille, tai ripiltä, en oikein hahmota tuota logiikkaa. Seurasin jumalanpalveluksen etenemistä uteliaisuudella laulettavien virsien luettelon mittaan verraten.

Tilaisuudesta oli ehkä oikein erityisesti haluttu tehdä iloinen, nuorekas, innostava. Pappi vaikutti amerikkalaistyyliseltä saarnamieheltä, hän heristeli käsiään leveälle yläviistoon aina sanoessaan "ylistäkää" tai "ylistetty". Kanttori tunkkasi liturgiaa soittamalla uruillaan iloisia aamen-sävelkulkuja, ja heidän yhteispelinsä kuullosti välillä siltä, kuin amerikkalaisen jalkapallon ottelussa se pieni tidididittidii-luritus ja sitten selostaja kertoo pelitilanteen. Virsien taustalla oli soittotaitoisista isosista tai muista seurakuntanuorista koottu pumppu joka soitteli gospel-henkisesti lähes kaikki rallit läpi. Olisivatpa tehneet soudcheckin ennen keikkaa.

Jossain vaiheessa kesken papin puheen kuului helisevä, hienostunut vaskikelloilloilla ja symbaaleilla terästetty pieni pätkä Francisco Tárregan Gran Valsia, ja luulin hetken, että se oli osa liturgiaa, jolla pyrittiin tavoittamaan kirkon helmoista karkaava älypuhelinsukupolvi - "Hei dudet, kuulkaa, Isolla Äijällä on teille asiaa!" Mutta ei, yleisössä oli keski-ikäinen naishenkilö, joka sai puhelun todennäköisesti aivan maalliselta taholta ja oli sivistymättömästi jättänyt kännykän päälle. Ehkä jatkossa jumalanpalvelusten alussa tarvitaan nauhoitettu tiedote "Jumalanpalvelus alkaa. Pyydämme sulkemaan matkapuhelimet."

Puhuimme välikohtauksesta myöhemmin. Keski-ikäisen naishenkilön vieressä ollut nuori naishenkilö oli tuohtunut, koska ihmiset olivat tuijottaneet HÄNTÄ paheksuvasti. Eniten hän taisi olla tuohtunut siitä ajatuksesta, että joku luulisi hänellä olevan Nokia-merkkisen puhelimen.

Toinenkin välikohtaus aiheutti keskustelua. Kirkonmenojen loppupuolella n. 80-90 vuotias nainen, pitkässä villakangashameessa ja kaulaan asti napitetussa laivastonsinisessä pyhäjakussa otti puheenvuoron itselleen kirkon keskikäytävällä seisten. Pappi pyysi Herraa siunaamaan Suomen kansaa. Nainen aloitti oman, hyvin valmistellun puheensä tästä kohtaa, hyvin rauhallisesti ja asiallisesti hän kertoi, että hänen mielestään Suomen kansan pitäisi tehdä parannus. Ei pukeutua säädyttömästi, ei liian lyhyitä hameenhelmoja tai avonaisia kaula-aukkoja. Ei miehiä naisten vaatteissa tai miehiä naisten vaatteissa. Asiaa oli paljon muutakin, lähimmäisistä huolehtimisesta television katselun sijaan, ja jotenkin lemmikitkin liittyivät tähän, mutten kuullut tarkemmin miten. Puhe kesti varmaan minuutin, ennen kuin pappi jatkoi omaa osuutaan, mutta se tuntui melko pitkältä ajalta.

Nainen ei vaiennut seurakunnassa, siinä oli jotain hyvin elävöittävää, muistutus siitä, että uskonnollinenkin yhteisö on yhteisö, jossa jäsenet vaikuttavat mielipiteillään ja keskustelua käydään.

Oloni tuntui vähän irralliselta, kun puhuttiin paimenista ja karitsoista, verestä moneen otteeseen, siitä, miten elämämme on täysin merkityksetöntä, jos emme hoksaa odottaa jotain parempaa tapahtuvan sitten kun kuolemme. Tuntui kuitenkin mukavalta ja tärkeältä osallistua rituaaliin. Erityisesti tykkäsin siitä kohdasta, missä syötiin juustokakkua ja muisteltiin jälleen, miten isoisäni veljineen tyhjensi nuorisoseurantalon palavaa halkoa heiluttaen. Tai jonkin muun tilan, mutta ovat he joskus tyhjentäneet nuorisoseurantalonkin. Saattaa olla, että sillä kertaa mukana oli haulikko.

Pienenä luulin, että ko. veljekset olivat sellainen n. 7-päinen lauma miehiä. Isona minulle selvisi, että heitä oli kaksi.

Minun pitää alkaa enemmän miettiä sitä, mitä ovat omat rituaalini ja sakramenttini. Mitkä asiat ovat minulle tärkeitä, missä ovat minun elämäni mysteerit joita ei voi eikä tarvitse selittää. Toisto tuo elämään rytmiä, ja myös mahdollisuuden poiketa kaavasta, kun sellainen on.

Odotan juhannuskokkoa.

Asiat muuttuvat. Eri asiat, eri puolilla universumiani. Erilaisia muutoksia kuin ennen. Ei sellaisia kuin ne aiemmat muutokset, ne joita lähden hakemaan, ja sitten yllätyn, jos ne todella toteutuvat. Muista ihmisistä tulevia asioita, tai asioita, jotka vain vääjäämättä muuttuvat minussa. Reagoin aivan keskenään erilaisiin asioihin hassusti samansuuntaisesti, ehkä samalla reaktiolla. Saattaa olla, että reaktioni välittyvät ristiin, ja ulospäin lähettämin kaiut ja vastaukset ovat käsittämätöntä kakofoniaa.

Uutena asiana huomaan, että välitön reaktioni mielensisäiseen uudelleenorganisoitumiseen ei ole ollut leipoa tai siivota kaappeja. En ole jaksanut edes purkaa laukkuani viikonlopun matkan jäljeltä. Kävelin ulkona kaksi tuntia, muka asioita toimitellen. Nukuin päiväunet. Ensimmäistä kertaa ehkä tajusin, että saan ihan tarkoituksella vain antaa aikaa ja asioiden laseentua mieleeni. Tällä ei ole kiire. Enää ei ole kiire. Ennen on ollut, koska en ole koskaan ollut oikeassa kohdassa, vaan aina tehnyt jotain väärin, tai en riittävästi. Ollut väärin.

Enkä edes voi hallita asioita vain järjestämällä vaatekaappiani, vaikka sisäinen ja ulkoinen ovatkin symbioosissa keskenään.

Tai ehkä vain annan kaunisteltuja selityksiä laiskuudelleni. Kahmaisen putkiarjesta pois muutaman päivän vain itselleni, ja mässäilen nyt näillä tunneilla aivan hedonistisesti. Tyytyväisenä huomaan tuntevani epämääräisesti kohdistettua luterilaista syyllisyyttä paljon vähemmän kuin ennen.

Ajoin eilen autolla 776 kilometriä. Suuren osan ajasta kuuntelin radiota ja arvioisin kuulleeni tänä aikana kaikki 80-90 luvun hitit. Juuri nyt pääni on melkein tyhjä musiikista. Pelkään, että jos joskus saan muistinmenetyksen, ja unohdan musiikin, tämä olisi ensimmäinen biisi jonka lopulta muistaisin.





maanantai 16. huhtikuuta 2018

Voivan tarkoittaa mitään.

Maanantai oli tänään painava kuin katujyrä. En muistanut, että en pidä kuumuudesta. Ilma lämpenee ja oloni on äkkiseltään tukala. Ihan kuin olisin jo tottunut ikuisesti jatkuvaan talveen.

Olen tarvinnut paljon unta, ja tuntuu, että aivoni käsittelevät nykyään tasan yhtä asiaa kerrallaan. Kaksi asiaa tuntuu jo parvela herhiläisiä. änään olin puoli tuntia meluisassa tilassa. Tulen hyvin nopeasti ärtyneeksi melussa.

Lonkkani särky on saavuttanut sellaset mittasuhteet, että varasin lääkärinajan. Lykkään kuntosaliohjelma-ajan varaamista siihen, että tiedän, onko se lääkärinkin mielestä hyvä ajatus. Nokkela tekosyy monen ei-niin-nokkelan-tai-oleellisen jatkoksi. Olen lykännyt asiaa menestyksekkäästi jo viikkoja.

Varasin bussilipun. Yritin kuvitella varaavani samalla myös Ihan Omaa Aikaa, tuntitolkulla, siinä samalla kuin istun bussissa.

Minulla oli tänään kirjava paita. Minusta se on hieno. Ihmiset, jotka ovat vuosikausia nähneet minut lähinnä mustissani, katselivat minua vähän säikähtyneinä. Sitten menin asunto-esittelyyn, jossa oli tapetti, johon paitani kuvio maastoutui hienosti. Ottaen huomioon, että paidassani on viittä eri väriä, se oli melko hassu yhteensattuma. Paitsi tietenkin, että makuuhuoneessani on tälläkin hetkellä täsmälleen sama tapetti. Ehkä vain pidän tuosta väriyhdistelmästä.

Luin Kaunomielen tekstiä ja suorastaan häikäistyin. Tarina on minulle jo ennestään tuttu, mutta se on nyt siitä on tiivistynyt jalokivi. Tunsin ylpeyttä ja kateutta.

Töiden jälkeen oli levoton, vähän tyytymätön olo. Jännittää tulevat asiat. Pelottaa, jos ei toteutakaan unelmiaan. Jo pelkästään kevään haju saa levottomaksi, mutta tähän liittyi nyt myös jotain nyreää, johon luulee ratkaisuksi voivan ostaa sokeria.

Ostinkin, mutten vielä syönyt sitä. Ostin sitruunalaktritsitoffeeta. Söin pinaattikeittoa ja kananmunia. Sen verran olen oppinut hyviä ruokailutapoja talven aikana, että jos jaksan keittää kananmunia, jaksan myös sulattaa pinaattikeittoa, ja sitten olen tavallaan syönyt terveellisen lämpimän kasvisruuan. Teen usein myös kaurapuuroa tai munakkaan. Joskus kikhernepihvejä, jos jaksan. Olen minä edistynyt.

Tämä on soinut päässäni nyt jo yli viikon.



lauantai 14. huhtikuuta 2018

You may win or lose.

Ostin taannoin nypynpoistajan. Kävelin vahingossa Clas Ohlssonin läpi, ja siinä kassan vieressä oli nypynpoistaja, 7,99 eur tai jotain, geeniperimäni Y voitti X:n hetkellisesti tai jälleen, ja ostin sitten tuon vempaimen ja ison kasan sormiparistoja. Yleensä en hanki pienelektroniikkaa tai kodinkoneita. En edes käytä kahvinkeitintä, vaikka pääasiallinen nesteytykseni on kahvi.

Tänään pelasin pasianssia kuivumassa olleilla pyykeilläni, ja hoksasin testata laitetta. Odotukseni olivat matalalla, kuulemieni käyttäjäkokemusten ja laitteen edullisen hinnan, sekä sietämättömän huonon muotoilun takia (en ollut mitenkään saada patterilokeroa auki, tai laitetta käyntiin, koska se oli joka kulmaltaan niin pyöreä ja kitkaton, vähän kuin Hello Kitty, ei mitään tarttumapintaa).

Mutta kas, pyörittelin surisevaa laitetta Zalandon halpatuotantotoppini pintaa myöten, ja tapahtuma toden totta näytti aivan ostosTV:n mainokselta, jossa kevyellä, yhden käden liikkeellä lika muuttuu puhtaaksi, nöyhtä katoaa, vanhasta tulee uutta, kaikki kirkastuu ilman hinkkausta. Pienet kippuraiset kaiken harmaan tomun sisäänsä kietovat keinokuitulanganpätkät, joita toppini tunkee ulos pinnastaan vääjäämättäja pyytämättä kuin vanhenevan naisen leuka partahaivenia, katosivat olemasta.

Voi kun voisi siloittaa kaikki muutkin murheensa noin helposti. Selluliitin. Rypyt. Sairaudet. Rahahuolet. Väärät sanat. Väärät muistot. Jossain ajatusten ullakoilla kattotuolien lomassa gargoilien tapaan lymyilevät ristiriidat, joiden pelkää muuttuvan eläviksi ja syöksyvän alas saalistamaan, jos unelmat alkavat muuttua todellisiksi, riistaksi.

Eilen oli puolispontaani blogimiitti. Olin innoissani, yllättävän vähän jännitti. Pääsin pulahtamaan ulos tuttujen asioiden arkiputkesta. Toisaalta etukäteen tuntui kovin hallitsemattomalta ja kaoottiselta ajatukselta, että elämäni eri puolet kohtaisivat samassa kuvassa - minun kaupunkini ja minun ystäväni aivan in-real-life-todellisuudesta, ja sitten nämä virtuaaliset, mystiset hahmot, joiden kanssa hengaan bittiavaruudessa kuvien ja sanojen välityksellä avatar-tyyppisenä Veelana, joka kirjoittaa itsestään näkyviin vain ne puolet jotka haluaa, ja paljon kirkkaammin värein ja kontrastein. Paljastuisin huijariksi.

Diiva oli minulle vihainen. "Sä et tunne niitä oikeasti, entä jos ne murhaa sut? Ei lasten pitäisi joutua varoittelemaan vanhempiaan tällaisista, että ei pidä sopia tapaamisia netissä tapaamiensa randomihmisten kanssa. Entä...entä jos siellä onkin... se joku parrakas keski-ikäinen mies?" Tuota kauhuskenaariota parrakkaasta keski-ikäisestä miehestä kävimme teoreettisesti läpi n. 7-vuotta sitten, kun 14-vuotias Kaunomieli halusi tavata nettiyhteisönsä jäseniä livenä. Heistä kukaan ei osoittautunut parrakkaaksi mieheksi. Olin tästä havainnosta hyvin helpottunut, tarkkailupaikallani torin toisella laidalla, peitetarinanani muka jäätelöä syöden kuin KGB:n agentti.

Vakuuttelin Diivaa, että jos nämä henkilöt haluavat murhata minut, ainakaan he eivät ole siinä kovin kärsimättömiä, koska nettirinnakkaiselomme on jatkunut hyvinkin jo kymmenisen vuotta. Enkä todistettavasti kovin paljoa pelkää parrakkaita miehiäkään. Eivätkä keski-ikäiset ihmiset ole suuri uhka vaikutuksille alttiina olevalle kehittymässä olevalle mielelleni. Otin kuitenkin kaverin mukaan, koska olin jo aiemmin pyytänyt häntä seurakseni, blogimiitistä tietämättä.

Voin todistaa, että kyllä, Sari ja Joonas vastaavat mielikuviani, ainakin omiani. Tokihan mieleni on joustava, ja aivan varmasti muistan täysin väärin, minkälaiset mielikuvani olivat ennen eilistä, mutta sallikaa se minulle kun ette muutakaan voi.

Olimme kaikki mustiinpukeutuneita. Tottakai. Eihän tuollaiseen tilanteeseen voi mennä kuin haarniska yllä.

Aamulla heräsin asiaankuuluvaan sosiaaliseen vainoharhakrapulaan. Ehkä se, että skippasin ennakkoonjännittämisen ja worst-case-scenario-ajattelun liian kevyesti, kostautui keskimääräistä pahempana jälkipoltteena. En oikeastaan enää edes odota muuta tällaisina aamuina. Käänsin tyynystä kylmän puolen poskea vasten ja nukuin pahimman häpeäntunteen yli. On pelottavaa, kun näkee itsensä yhtäkkiä uudesta kuvakulmasta toisten silmin. Uudenlaista taustaa vasen. Huomaa, miten paljon on muuttunut sopiakseen johonkin toiseen kuvaan, toiseen taustaan. Yrittää muistella, millainen on oikeasti ja mikä on kameleontin suojaväriä, sitä viimeisintä, jostain muusta ympäristöstä, ja se alkaa hiipua iholla eikä tiedä minkä väriseksi on seuraavaksi muuttumassa. Minun on vaikeaa olla oma itseni, olen niin pienestä asti tottunut muuttamaan väriä tarpeen mukaan, etten muista, millainen pintani on, vaikka tiedänkin millainen olen sisältä. Uskalsin silti mennä. Oli kiva ilta.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

You win some you loose some.

Ihmiselle tekee hyvää kokea uusia asioita. Vierailla välillä sen liiankin tutun arkiputken ulkopuolella. Käydä paikoissa, joissa ei ollut tarkoitus käydä, nähdä asioita, joihin silmä ei joka päivä osu.

Minä tein pienen arkisen työmatkan toiselle paikkakunnalle. Etukäteen ajattelin, että se olisi kovin väsyttävää, mutta sitten paluumatkalla, kun jo seisoin, perusluonteeni mukaan liian aikaisin, vaunun ovella, kasvot kohti ikkunaa, ja pimenevä horisonti ja sen puut ja pilvien muodot ja iltaruskon vaihtuvat värit vilisivät silmissäni, tuntui kuin olisin ollut hukkuva joka näkee vihdoinkin maata. Olo oli kovin zen. Ihmisiä pakkaantui taakseni, jonoon, ja sekään ei häirinnyt minua ollenkaan.

Matkantekeminen saa minut yleensä tuntemaan oloni vireäksi ja ketteräksi. Unohdan hetkeksi lonkani kolotuksen (sitä on kolottanut jo viikkoja, enkä oikein jaksa tehdä asialle mitään). Olen ripeä ja nopea, ja jos minun pitää kyykistyä lattianrajaan laittamaan pistoke seinään, toki teen sen niin ronskein sanankääntein, että housuihini risahti palkeenkieli sisäreiteen. Minulla ei ollut pitkää turvavillatakkia. Ei mitään kerrastoa tai nailoneja, vain talvenkalpea iho, joka kuulotti tummanharmaiden 41 kertaa käytettyjen boyfriendfarkkujeni kankaan läpi. Näin käy aivan liian usein, ehkä minun pitää vaihtaa housumerkkiä. Minulla ei ollut käytössäni autoa, eikä olisi ollut edes aikaa singahtaa mihinkään ruotsalaiseen vaatetusketjun liikkeeseen, vaikka olisin aseella uhaten vaatinut kyytiä joltakin tuntemattomalta ja pahaa-aavistamattomalta kollegaltani. En löytänyt edes ilmastointiteippiä.

Otin sitten mustan white board marker -tyyppisen kirjoitusvälineen ja suttasin sillä sisäreiteni laajalta alueelta mahdollisimman tummaksi. Kirvelihän se kyllä, ja mietin, voinko saada verenmyrkytyksen, mutta tunsin olevani nero.

Illalla minulle selvisi, että vaikka saatan olla nero, olen itse asiassa sellainen nero, joka keksi pyörän uudestaan. Lemmy Kilmister on kuulemma vuosien ajan käyttänyt rikkinäisiä farkkuja, kuulakärkikynällä ihoaan värittäen.

Ratkaisu oli kuitenkin niin toimiva, että päätin, jatkossakin, jos minulle tulee vaatekaappikauhu tai muu kriisi, kysyä itseltäni "mitä Lemmy tekisi?"

Voisikohan samaa metodia käyttää orastavan alkoholiongelmani ratkaisuun? Olin viikonloppuna Lidlissä. Tajusin, että on lauantai, ja saunavuoro. Ajattelin, että nyt minä kyllä oikein rentoudun ja nautin rauhallisesta koti-illasta ja saunasta, ja ostan saunakaljan, ja vielä juon sen.

Sitten minä seisoin siinä Lidlin kaljahyllyn äärellä, ja ihmettelin niitä kaikkia IPOJA ja APOJA ja omituisia oluttölkkejä. En halunnut ostaa mitään pahaa, enkä liian isoa tölkkiä tai pulloa, kun en oikeastaan ihan kamalasti tykkää kaljasta (vain ESB:stä). Enkä niistä ulkomaisista tiedä, miltä maistuvat. Enkä muistanut, että onko se juuri Lageri josta en tykkää. En minä taida kamalan tummastakaan oluesta tykätä, paitsi Velkosta, mutta kun sitä on vain noin isoja tölkkejä. ESB on bitteriä, mutta onkohan se ainoa bitter josta tykkään, entä jos ne muut maistuvat nimensä mukaan katkaralta.

En osannut osaa kaljaa itselleni, vaan lähdin pois. Seuraavalla kerralla kysyn itseltäni "mitä Lemmy tekisi?"





sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Bathe in the water.

"I knew who I was when I woke up this morning, but I'm sure I must have changed several times since then." --Alice in Wonderland

Olen painanut sisäisen kelloni torkkunappulaa nyt useasti, mutta kai se on aika jo herätä tähän kevääseen. Unenpöpperöisenä asiat näyttävät oudoilta, osa todella oudolta, vieraalta, osa hassusti nerokkaan oikeanlaiselta juuri nyt, vaikka onkin vanhaa ja tuttua.

Näen heijastukseni hissin kiiltävistä ovista yllättäen, ihan kuin törmäisin itseeni monen vuoden jälkeen sattumalta tai tarkoituksella luokkakokouksessa ja tunnen helpotusta. Kai minä 15-vuotiaana jotenkin toivoinkin olevani isona tällainen. Ihan sama mitä painan. Joistakin asioista olen kasvanut ulos, niin kuin 15-vuotiaan vaatteistani. Onneksi. Olisikohan tässä käynyt niin, että olin perhonen, ja tein ympärilleni kotilon, ja nyt sitten kuoriudun siitä sekavia horisevana, piippua polttelevana toukkana?

Vastaheränneenä on kömpelö. En ole vieläkään vaihtanut seinäkelloa kesäaikaan, koska en koe siitä olevan minulle erityistä hyötyä. Kellonaikojen ja aikaerojen muistaminen ja hahmottaminen ovat vähän liian vaativaa voimajoogaa juuri nyt. Paitsi että muistin kyllä, että Kaunomieli on tulossa kylään kuuden jälkeen, mutta se onkin vasta tänään eikä perjantaina.

Voisin aloitella sellaisella Yin-joogalla, jossa mieli vain venyy omalla painollaan, ilman hankalia ja voimaa vaativia liikuntoja.

Kaupan kassahenkilö oli vakaasti sitä mieltä, että ostokseni eivät ole minun, vaan edellisen asiakkaan. En näyttänyt henkilöltä, joka ostaisi jättipötkön K-Menu meetvurstia ja kaurasämpylöitä. Irtotavarana myytävän rasvaisen fetakolmion ja kahvimaitojuoman olisin saanut pitää. Taistelin kuitenkin oikeudestani ostaa terveellisiä lapsiperhetuotteita. Sitten huomasin, että pankkikorttini on toisen takin taskussa, kävelyreissun jälkeen. Hengitin syvään, pinnistin kognitiivista muistiani, tajusin sen turhaksi, ja heittäydyin sitten täysin lihasmuistini varaan, ja näpyttelin harvoin käyttämäni luottokortin numeron kassapäätteeseen. Se meni oikein, ja olen nyt hämmentynyt mutta onnellinen meetvurstinomistaja.

Sitä on niin paljon, että osa pitää laittaa pakkaseen, luulen.

Seisoskelin myynnissä olevalla terassilla. Mietin, että haluaisin ostaa sen terassin, ja siinä lähistöllä olevat puut. Asunto tulisi tietysti kaupan päälle, ja ehkä sen kanssa pärjäisi, vaikka lattiat olivatkin kummallisen vaaleanharmaat. Sellaiset, jotka näyttävät hyvältä instagramissa, mutta tuskin ilman filtteriä tiistaisin minun ja Mummon ja vanhapiikakansakoulunopettajan huonekalujen kaverina. Ehkä nämä asiat loksahtavat jossain vaiheessa kohdalleen. Ehkä alan tajuta, että elämä ei ole yhtään sen enempää "toistaiseksi" nytkään, kuin jonkun tietyn pisteen jälkeenkään. Mutta haluaisin kyllä kylvää maahan kukkasipuleita tänä vuonna, ja katsoa niiden nousemista ensi keväänä. Ja haluaisin polun.





Olen katsonut nyt Big Loven kaikki tuotantokaudet läpi. Suosittelen.



Mikäli tästä kirjoituksesta puuttuu paljon kirjaimia sanoista, pahoittelen. Näppikseni kirjainten alla on murusia, en enää muista mistä.

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Done, done, on to the next one.

Nukuin pitkään. Toivoin jo illalla nukkuvani, koska ruumiini on kovin väsynyt. Viikon takainen fyysinen väsymys on aiheuttanut sinnittelyä ja pään sisäistä väsymystä, kaikkien niiden irtonaisten asioiden lisäksi, jotka vinhasti ympärilläni pyöriessään saavat minut tarkkailemaan itseään niin intensiivisesti, että sekin väsyttää.

Olen huomaamassa itsestäni ja suhteestani näihin asteroideihin ja komeettoihin jotain uutta. Sellaisen tajuaminen voi antaa mahdollisuuden tehdä joskus valintoja tehdä toisin kuin ennen. Tai tehdä jotain tietoisesti, sen sijaan, että intuitioni tai jokin peritty levoton pakko vie minua niin lujassa syliotteessa.

Unessa oli kesä, olin nuorempi ja ruskettuneempi, paljon hiekkaa johon varpaat upposivat, sellaisissakin paikoissa joissa yleensä ei ole hiekkaa. Sovittelin ja lajittelin vaatteita, joka paikassa oli pientä rihkamaa. Olisi pitänyt mennä nukkumaan, mutta läksinkin vielä salaa ulos yöhön uimaan, Valssimies tahtoi tulla mukaan vaikka en edes älynnyt pyytää. Eksyimme jonnekin ihan muihin uniin ja tapahtumiin, ja kun olisi pitänyt olla järkevä ja palata nukkumaan (unessakin siis nukun), kuljimme taas sen rannan ohi, ja muistin, mihin alun perin olin matkalla, rantaa myöten oikealle, kauas, sinne minne ei näe, uiden, sinne jossa on kummallinen hiekkaa ja kallionlohkareita oleva ranta, joka on jotain muuta kuin ihmisen maata. Joskus unessani olen päässyt sinne, mutta usein käy niin, etten löydäkään, niin kuin sitä ei olisi olemassa. Valssimies halusi lähteä kanssani etsimään sitä, vaikka oli jo myöhä.

Kummallisen ihana uni, sellaiselle, joka aina ahdistuu aivan ylenpalttisesti ollessaan myöhässä jostain ja on siis hyvin harvoin myöhässä.

Viikolla olen viettänyt aikaa Kaunomielen kanssa. Yritimme sinnikkääsit kolmen päivän ajan päästä elokuviin, mutta koska aivomme ovat takkuista hattaraa ja näinä aikoina numerot ovat vain kauniita värisävyjä, päivien nimistä puhumattakaan, onnistuimme vasta eilen. Hieman nolostellen emme valinneet mitään Oscarin arvoista suoritusta, jotain vakavia ajatuksia tuottavaa eeposta joka kertoisi vaikka naisten eriarvoisista mahdollisuuksista tehdä elämänvalintoja tai holokaustista tai Suuresta Sisäisestä Kamppailusta.

Hevi reissu. Lapin pikkukylistä kertovat kotimaiset elokuvat ovat salainen irstas paheemme. Kuten Kekkonen tulee ja Napapiirin sankarit. Ja heikkous pohjoisen miehiin saattaa olla kehittämäni geneettinen mutaatio, jonka olen siirtänyt tyttärilleni.

Hevi reissu oli ihan hvä valinta juuri tähän perjantai-iltaan. Olimme myytyjä jo ensimmäisestä ruudusta, jossa tiellä oli poro. Investointimme oli kannattanut. Johannes Holopainen on suloinen epävarmana ja herkkänä Turona. Kaikilta osiltaan juoni ei ollut kovin laadukas, mutta nauroin silti, ja tunsin empatiaa. Ja hieman kesän ja Valssimiehen ikävää, jonka herätti varmaankin se musiikki.

Olen katsonut niin vähän televisiota viime aikoina, että tuijotin myös alun mainoksia suurtä ihmetystä ja kunnioitusta tuntien. Miten nämä tarinat liittyvät mainostettaviin tuotteisiin?

Tunsin nauttivani viihteestä, en suorittavani elokuvissakäyntiä. Samoin kuin pari viikkoa sitten saunassa huomasin rentoutuvani, en suorittavani saunomista. Tämä on kovin lupaavaa.

Äsken käynnistin marsun, valitsin Spotifyn artistiradioon Pearl Jamin, ja heti ensimmäiseksi Eddie kehotti minua hengittämään.



Olen jakanut saman biisin täällä jo aiemmin, ehkä toistuvasti. Mutta pitäähän sitä hengittää tänäänkin.

Hengittämisen lisäksi näen tänään Diivaa ja häneen liittyvää Poikaa. Pesen ehkä pyykkiä. Olen. Yritän hetkeen olla etsimättä uusia asteroideja, joiden kyytiin hypätä.