Unicorns are ponies with party hats.

Kävin ampumassa laseraseella muiden lapsia. Se oli täysin laillista ja hyvin rentouttavaa. Sellainen kaupunkisotaleikkikenttä, suosittelen. Olisin melko mielelläni ollut eri joukkuessa kuin omat mukulani, mutta en kehdannut vaatia sitä riittävän ajoissa.

Kävin myös lasillisella (terkkuja yhdelle neljästä lukijastani), vaikka tunsin omituista levottomuutta, ikään kuin aikuismainen itsekäs toimminta olisi minulta tilapäisesti kiellettyä, ja salilla, parikin kertaa, ja kirjastossa, hammaslääkärissä, ja kirpputorilla. Toimitin myös perille kuukausia myöhässä olevan syntymäpäivälahjan, jonka olin toiveikkaasti käärinyt joulupaperiin.

Lisäksi kieriskelimme porukalla PMS:n syövereissä ja itkimme vuolaasti, kun Tom Hanksin lentopallo ajelehti avomerelle. Perhanan Wilson, minkä menit tekemään.

Oloni on siis oikeutetusti elpynyt ja eheytynyt, myös keskimmäisen vasemman alaposkihampaa osalta.

Kirpputorilla tein löytöjä. Yksi pöytä erityisesti oli kovin antoisa. Ensin silmini osui tämä yhdistelmä:


Joo-o, kyllä hyvät neuvot ovat aina tarpeen. Sinkkunaisen elämä ei ole helppoa, kannattaisi varmaan varautua jo pahimpaan.

Mutta onhan näitä vaihtoehtoisiakin lähestymistapoja asiaan, samasta pöydästä:


Kostea vaihtoehto on kostoa paljon oleellisempi tällä kierroksella, onneksi.

Jep, oloni oli heti toiveikkaampi, kyllähän tästä muutkin ovat selvinneet, jos ei sitten kyseessä ollut jonkin kuolinpesän tyhjentämisestä johtuva kirpputoreilu.

Kaunomielellä on projekti. Hän aikoo mennä Cosplay-tapahtumaan pukeutuneena Miss Shellfish Beachiksi. Tätä varten tarvittiin mekko, mielellään vaaleanpunainen, mielellään kiiltävä, mielellään erityisen kaunis ja muffainen. Mutta harmi, eihän universumilla tietenkään ole tapana toteuttaa mitään räätälöityjä täsmätoiveita, eihän?



No ei se mitään, tämä kelpaa ihan hyvin.

Kengät puhuvat minulle.

No joo, valitusvirteni käsiteltiin ylemmällä taholla ja tuomio oli myönteinen. Kosmiset linjat asettuivat hetkeksi myötäkarvaan arkisen palttinan sijaan. ABC-kylmäaseman automaatti tunnisti S-etukorttini ensisurvaisulla. Toisena päivänä löysin taskustani puuttuvan 20-senttisen parkkiautomaattia varten. Sain palautetta tekemästäni työstä sellaisessa muodossa, jolla voi vaikka vaihtaa autoon jarrupalat. Onnistuin paistamaan pihvihärän ulkofileen juuri oikealle kypysyysasteelle. Marinoin itseni vauvaöljyllä ja A-vitamiinilla, ja kääntelin ruhoani lauteilla miedossa lämmössä kunnes pinta pisaroi ja oli sopivasti pehmentynyt. Sain varattua hammaslääkäri- ja kampaaja-ajat. LVI-asentajani vastasi soittopyyntööni koskien puuttuvaa tietoa, ja saatan saada taloni käyttöönottotarkastukseen vihdoinkin leiman. Painoni käväisi pitkästä aikaa matalimmassa lukemassa juuri sinä päivänä, kun hengasin opiskelijamessuilla vakuuttamassa nuorille elämäniloisille ja toivontäyteisille ihmisille, että kas, tiesittekö, että kannattaa opiskella, valmistua, hankkia työ ja elämä. Mietitytti kovasti, kenen olisi pitänyt vakuutella mitä ja kenelle. Mutta selvisin tuostakin erityisemmin järkyttymättä, ja vielä asiallisempiin aktiivikäytössä oleviin farkkuihini sulloutuneena.

Ja viikonloppuna oli mukavaa tyttöjen kanssa, eikä kaikki ole vain synkkää, kylmää ja takkuista. Söin kyllä ihan liikaa kaikkea ja keventyminen jäi hetkelliseksi.

Mutta se nyt on aika pieni murhe.

En revi ressiä myöskään siitä, että excelini käyttökertaindeksi on pompsahtanut. Ei sille vain mitään ole voinut, vaatteet vain hajoavat tai menettävät muulla tapaa kyvyn toteuttaa funktionsa, kun niitä riittävästi hinkkaa. Ja kuinka ollakaan, eniten on romuttautunut istuvimpia farkkuja, rouheimpia trikoopaitoja, napakoimpia pikkareita, terhakoimpia liivejä ja kepeimpiä kenkiä. Ei siis lainkaan sellaisia Tyyliä vai ei-ohjelman ohjeistusten mukaisia, laadukkuutta jäljitteleviä toppeja, joissa on väriä, kuvioita ja se kuuluisa ”visual interest”. Tästä ei siis voi päätellä, että moiset olisivat jotenkin erityisen hyviä hankintoja. Vaatekaappni ei tarvitse enää yhtään sisustuselementtiä, vaan ainoastaan robusteja heavy-user-ratkaisuja. Tuoretta mustaa trikoota tänne kiitos, ja mielellään ilman sellaisia väärinpäin aseteletuja glitter-enkelinsiipiä, jotka huhuilevat minua Lindexistä.

Aivan välttämättömien alusvaatetäydennysten lisäksi olen täydentänyt sadan vaatteen varastoani jo pitkään vain aiemmin syrjään laitettujen pinosta. Nyt, kolmen kuukauden kärvistelyn jälkeen olen hyvin, hyvin kyllästynyt alati kapenevaan valikoimaan, vaikka periaatteessa toimiva ratkaisuja löytyy edelleenkin.

Olen silti selvästikin oikealla tiellä. Vatetuskäyttäytymiseni vatvominen taulukkolaskennan keinoin ohjaa minut aivan uuden suhtautumisen äärelle. Tiedän täsmälleen, mistä juuri minun kannattaa vaatetuksessani maksaa, ja mistä ei. Tiedän, että eri vaatteiden käyttöasteelle on äärettömän oleellista se, että minulla on jotain, minkän kanssa niitä oikeasti pystyy käyttämään.

Excelini ansiosta tiedän myös, että käytän kenkiä lähes päivittäin. Eilen kenkäkaupassa kuulin vihdoin sen seireenin äänen, jota olen jo kuukausia toivonut ilmaantuvaksi kuulopiiriin. Nilkkurit, jotka puhuttelivat minua. Kenkiä ei juuri kannata ostaa, jos ne eivät puhuttele.

Näissä on jykevät korot, jotka eivät ole kovinkaan pompadour-malliset, tai edes buutsihtavat, mutta ne ovat tasapainossa kokonaisuuden ja energioideni kanssa. Oikeastihan olen koko ajan etsinyt matalakantaisia talvikenkiä, mutta kaikki ne lukemattomat parit, jotka ovat kulkeneet koettelevien käsieni lävitse, ovat pysyneet täysin tuppisuina. Tämäkin -30% tarralappu oli kai siis kohtalon lähettämä ”parane pian” kortti.

Positiivisuus ryömii siis jälleen kiven alta.

Oman elämänsä leipäpappi.

Meneillään ovat Härkäviikot, monellakin tapaa, ehkä jopa ikäkaudellisesti, ja koen luterilaisittain oikeaoppisesti ajoitettua ilopulaa. Luontainen positiivisuuteni ei oikein pääse pirskahtelemaan näissä olosuhteissa, ja aina ajoittain se huolestuttaa. Eilen olin erityisen väsynyt, kalpeanpunoittava ja liiskainen, koska työhuoneeni on ilmastoremontin takia ollut jäähtymättä syksystä asti, ja ulkona puhjennut kylmä sää vielä sai patterin leiskumaan lemmen tulta. Lisäksi on tämä tavanomainen auringon puuttuminen taivaalta, pintakuiva iho, yleismaailmallinen tipaton tammikuu, liitoksissaan natiseva kotirauha, pimeässä tiessä olevat jäiset urat, liian kapeat taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa mitään satunnaista jauhelihakeittoa suurempia intohimoja, liian vähän vapautta ja spontaaneja irtiottoja.

Eli kyllä, olen tylsää seuraa jopa itselleni, ja marisen antaumuksella. Kaiholla muistelen niitä aikoja, jolloin edellisessä blogielämässäni revin päivä toisensa jälkeen riveittäin huumoria siitä, että olen ylipainoinen, ja kas, olen edelleenkin ylipainoinen, ja kas, asia ei vieläkään muuttunut miksikään. Kaiholla muistelen myös niitä aikoja, jolloin olin hiukan vähemmän ylipainoinen kuin nyt. Juuri nyt en näe vararenkaissani paljoakaan humoristisia aineksia.

Minun pitäisi siis iloistua jälleen kerran tarmokkaasti itse itseäni motivoiden, päättää, että elämä on hassunhauska seikkailu, ja kas, voi miten jännää, tänään taidankin juoda vihreän iltateeni ihan eri muumimukista kuin eilen.

Aiemmin kierin itseni pyörryksiin neljääkymppiä edeltävän ikäkriisin syövereissä, ja nyt, siitä rauhoituttuani huomaan pelkääväni, että pelkoni ei ollut lainkaan ylimitoitettua. Ulkoisen rapistumisen hyväksymisen lisäksi huomaan henkistä notkeuttani uhkaavan jähmentyneisyyden rintaman.

Pelkään, että nyt keski-ikäistyttyäni en vain enää innostu asioista yhtä lennokkaasti kuin ennen. Olen taitavasti silmukoinut arjen rutiinit tasaiseksi kudelmaksi, ei juuri möykkyjä eikä isoja purkautumisuhan alaisia reikiä, vaan laaja, turvallinen riippumatto jossa voin mukavasti köllötellä ja toteuttaa äitiyspäivystyksen iltavuoroa minkään järkyttämättä kevyttä, tuudittavaa liikettä. Jos mennään eteen, tullaan aina myös taakse, ja toisinpäin. Saleilukin vain vähän laajensi maton toista laitaa, yhden poltetun oranssinvärisen raidan verran. Vaikka eteeni nyt osuisi jotain uutta ja yllättävää, pelkään, etten kohta enää saa alati laajenevaa ahteriani kammettua ylös arkirutiinien luonnonmuotoisesta kuopasta.

Kannettu vesi ei pysy kaivossa, kuulemma, mutta tunnen suurta tarvetta hakea itselleni edes pari sangollista jotain virkistävää. Vaikka jotain kulttuuria. Jotain, mitä en vielä tiennyt tai osannut odottaa. Jos en muuta saa aikaiseksi, käyn kirjastossa viikonloppuna. Uimassa. Kirpputorilla. Baarissa. Elokuvissa. Jossain tapahtumassa, missä on ihmisiä, joita en tunne, ja joku teema. Jos olisi kesä, ja olisin amerikkalaisessa elokuvassa, menisin seisoskelemaan aamuyöstä pihaan, jossa on sadettaja, ja yllättyisin, kun se menee päälle. En silti erityisemmin tunne olevani piha ilman sadettajaa.

En ole ollenkaan varma, auttaako mikään noista konsteista, ja suoraan sanoen alkaa jo leipäännyttää tämä jatkuva itsensä piristäminen, jo viidettä vuosikymmenettä. Mutta en vain erityisesti arvosta ihmisiä, jotka jäävät tuleen makaamaan.

Olen ennenkin tuskastunut elämän tapahtumattomuuteen, myös silloin nuorena ja nättinä. Silloinkin piti itse tehdä asioita, mennä norkoilemaan niille nurkille, missä elämä oletettavasti luurasi, tarttua jokaiseen ohilipuvaan oljenkorteen, kävellä hippaskengissä kymmeniä kilometrejä pikitien laitaan, kun kukaan ei tullut kotoa hakemaankaan. Silloin minulla oli jonkinasteinen oikeutettu elämännälkä. Nyt vastaavat oireet viittaavat lähinnä syömishäiriöön.

Lisäksi ärsyttää, että minulta tänään kysyttiin, onko parisuhteessani tapahtunut muutos. Ilmeisesti se on jo niin todellista, että sen huomaa kertomattakin. Paitsi tietysti ne, jotka ovat luulleet ettei minulla mitään parisuhdetta ole ollutkaan.

Tuntuu kovin erilaiselta edustaa muutostilanteessa valintojaan nyt 41-vuotiaana, kuin viimeksi 33-vuotiaana. Silloin pelkäsin äärettömän paljon, että minua sääliteltäisiin. Se oli täysin turha pelko, tai ainakaan en ehtinyt havaita moista kuin kerran, ja silloinkin se osui niin pahasti hutiin että olin sangen huvittunut. Nyt huomaan, että minulla on ihan sama pelko, mutta paljon vähemmän ruusunpunaiset lasit nenänvarrellani kuin edellisellä kerralla.

Hätkähdin, kun tajusin pari viikkoa sitten yhden tuttavan olettavan, että olen elänyt selibaatissa vuodesta 2005 asti. Kyllä, minä mietin aika usein sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Ei sillä, että se jotenkin rajoittaisi valintojani, mutta koen aiheen kiinnostavaksi.

When all else fails, play Holy Diver.

Radio Rockilla on sellainen manööveri, että kun siellä tämän tästä tulee kesken lähetyksen mystinen tyhjä hetki, jolloin eetteriin ei kuulu toviin pihaustakaan (liittynee rock-henkisten mediapersoonien spontaaniin ja epäsäännölliseen elämänrytmiin?), hiljaisuuden katkaisee lopulta joku aivan kiistaton ikoni. Kuten Dio.



Tänään kävi taas niin. Ajelin kotiin salilta. (Diiva muuten tajusi eilen, että ihmiset käyvät salilla jo ihan pelkästään siitä ilosta, että saavat sanoa menevänsä/tulevansa/käyvänsä salille/salilta/salilla.) Mietin niitä näitä, ankeaa talvenselkää ja härkäviikkoja, ja kävipä mielessä myös ajatus siitä, että olisikohan aika pitää pieni tauko itsensäruoskimisessa. Viimeaikaiset muutokset parisuhdetilanteessa eivät ole vielä konkretisoituneet, vaan todetut asiat leijuvat ympärillämme katkuisena savusumuna, jonka seassa ne normaalitkin arkiset ilonpilkahdukset jäävät haaleiksi kajastuksiksi.

Sitten tämä:

Voiko olla jotain vielä korninpaa? Silti, kitarasooloa ja pakollisia Oh Lord- veisuja lukuunottamatta tämä sai minut hymyilemään niin, että poskista löytyi vähän käytettyjä lihaksia. Muistan elävästi vuoden 198jotain, ja miltä minusta tuntui, kun tämä biisi pyöri Hittimittarissa. Toivoin silloin vienosti, että minusta tulisi isona sellainen ihminen, joka saa tarpeen tullen tehdyksi ikäviäkin asioita, jotta saisi tuntea olevansa elossa ja vapaa. Ja näin todistimme, että kyllä vain, voi olla jotain vielä korninpaa kuin Whitesnake.

Sitten selonteko hallituksen ruokapoliittisista linjauksista viime pidennetylle viikonlopulle.

Punoin ovelan juonen, jolla yritin jekuttaa esimurrosikäisen painonhallintani yhteistyöhön kanssani. Loin tilanteen, jossa löin kättä päälle sopivasti kilpailuviettiä herättävän naisihmisen kanssa siitä, että tekisimme ihan vain tieteen nimissä pienen kokeilun. Vertailisimme tuloksiamme kolmen päivän nutrauksen jälkeen. Minulla nimittäin oli sopivasti kaapissani lähes täysi paketti Nutrilettin vaniljanmakuisia pusseja, ja uumallani lähes kaksi kiloa joulukinkulta lainattua ihraa.

Sitten ei kun toteuttamaan.

Yhdistin siis kolme asiaa
1. Sisäsyntyisen tarpeeni käyttää päiväysuhan alla olevia elintarvikkeita. Olenhan 1800-luvun nälänhädän varjoissa kasvanut emäntäkoulun priimuksen tytär.
2. Sisäsyntyinen tarpeeni mahtua vaatteisiini jatkossakin. En nimittäin ehkä pysty ostamaan uusiakaan, tuleva (itseaiheutetussa) taloudellisessa kaaoksessani.
3. Ulkokultainen näyttämisen halu. En erityisesti tykkää epäonnistua julkisesti, vaikka yksityisesti se olisikin minulle vähän yksi hailee.

Tulos jäi laihaksi – minä en.

1,5 kiloa siitä hampaiden kiristelystä oli ensi kättelyssä mielestäni varsin nuuka vastaantulo. Nyttemmin, kun olen ottanut asiaan etäisyyttä lähes puolitoista vuorokautta, olen kuitenkin sopeutuvainen tilanteeseen. Parempi tämä, kuin 800 grammaa viikonloppuekstraa entisten päälle.
Ja – erityisen hämmentävää kyllä – tulokseni päihittivät kaverin tulokset. Hän ei pysynyt ruodussa. Luulen, että syynä oli se, ettei hänellä ollut vastaavia sisä- ja ulkosynnytteisiä motivaattoreita kuin minulla.

Joulumieli löytyi kaupasta.

Pitkä hiljaisuuteni oikeuttaa ylipitkään retrospektiiviseen elämänlaadun tarkasteluun, eikös?

Kyllä vain, tänä vuonna niin kävi. Joulua edeltävänä lauantaiaamuna tajusin, että joulumörkö kokosi voimiaan. Se napsi kitaansa rahkavoitaikinasta tehdyt hakaristin muotoiset joulutortut, ne ulkojouluvalot, joita en ole vielä ostanut, kattojen rihmomisen, jota en kumminkaan tekisi, puuttuvan naudan paistiköntin (reilu 2 kg, vähintään), saunan lauteiden rapsuttelun vanhalla hammasharjalla ja sen kaamean tosiasian, ettei viisitoistavuotiaalle enää voi ostaa legoja. Vaikka ne olisivat kimaltavia.

Pärähdin ilmoille itkuisen ”antakaa mun olla rauhassa” –valitusvirren, joka on vain itsepetoksella kaunisteltu versio aiempien sukupolvien suorasyyllistävästä ”mun pitää aina ihan yksin tehdä kaikki” –joiusta ja siirryin hetkeksi heijaamaan itseäni kodinhoitohuoneen lattialla sikiöasennossa.

Sitten nypin kulmakarvojani tovin, ja ymmärsin, miksi jotkut harrastavat itsensä viiltelyä.

Tämän jälkeen peräännyin autoon muristen uhkaavasti, ja siirsin itseni tarkoin valittuun syrjäiseen ja huonosti varusteltuun valintamyymälään. Siellä ei olisi niin paljoa jouluahdistuineita kanssaihmisiä, koska sieltä ei kumminkaan löydy mitään hyödyllistä. Vetelehdin toista tuntia luonnostaan ahtaiden hyllyvälien seassa piilossa pahalta maailmalta. Kokosin ostoskärryyn joitakin elintarvikkeita, jouluaiheisen ruukkukasvin, suklaata ja jonkinlaisen itsehillinnän.

Siitä se joulumieli sitten alkoi kohota vallan hienossa kaaressa. Hinkkasin keittiön kaappeja, tosin vain ne, jotka minua ärsyttivät. Pyyhin pölyt, imuroin, mutta en luutunnut, koska ei ollut erityisen likaista. Pesimme saunan, Diiva ja minä. Tein torttuja. Kaunomieli teki piparitaikinan, Diiva leipoi ne, ja minä autoin koristelemaan, vaikka ne menivätkin Eksälle ja Nyksälle joulutervehdykseksi. Kuorrutin siis Nyksän piparin. Älkää kertoko sille, itseäni puistattaa jo ihan riittävästi.

Tein tosi hyvät laatikot, enkä enää ollut siitä edes yllättynyt, koska olen jo niin vanha. Haudutin karjalanpaistityyppisen lihakastikkeen varaavassa takassa, tein kotikaljaa torttuja, piparituorejuustoleivonnaisia, juustokakkuja, luumurahkaa ja kinkunliemikastiketta.

Diiva valitsi, kaatoi ja koristeli kuusen, ja se oli kaunis. Myös ilmeisesti naapurin tontilta, mutta sehän vain lisää joulun jännitystä ja eksotiikkaa. Etsin ne kaksi joulukoristetta, jotka ovat kaikkein tärkeimmät: koivunhalolla istuvat piipunrassitontut (Diiva, 4 v), ja kananmunakotelosta askarrellun enkeliköörin (Kaunomieli, ehkä 5 v.), joka näyttää siltä kuin tyttökullat olisivat napanneet jotain tabuja ja karanneet vanhainkodin dementiaosastolta.

Eikä minulla ole yhtään sellainen olo, että hössötän turhaan. Ehkä pitäisi olla.

Joulu on aivan sietämätän rasite, mutta toisaalta, mitä olisi talvi ilman joulua? Jos
ei tarvitsisi siivota kotia paraatikuntoon? Jos ei tarvitsisi miettiä, miten ilahduttaa kaikkia rakkaita? Jos ei tarvitsisi viikon ajan syödä lähinnä omituisia juuresmössöjä ja kaikkea muutakin ruskean eri sävyissä, mitä tahansa mihin voi laittaa siirappia ja luumua, mielellään molempia?

En usko, että pitäisin talvesta ilman joulua. Tänä vuonna en ehkä ole ollut erityisen juhlamielellä, mutta en olisi silti jättänyt joulua väliin.

Sitten katsaukset gastronomiikkaan, gymnastiikkaan, ja garderobiikkaan. Nämä kolme muodostavat elämässäni kiihkeän menage-a-troix –tyyppisen olomuodon, mihin ei minkäänlainen moralisointi tai pyhillä kirjoilla päähän lyönti heterogenisen dualismin nimissä auta.

Ruoka & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kyllä, monet nauttimistani ruuista, juomista ja vuodenaikaherkuista olivat vallan odottamisen arvoisia, mutta nyt tuntuu siltä että liika oli liikaa. Toisaalta muistelen edelleenkin lämmöllä niitä neljää päivää, jolloin vain lämmitin niitä iänikuisia jouluruokaa uhraamatta ajatustakaan ajatuskelle ”mitäs-*****-tänään-syötäisiin”.

Sali & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Nippu työstä vapaita vapaapäiviä, jolloin ei jaksa tehdä muuta kuin tuntea huonoa omaatuntoa siitä, ettei jaksa mennä salille. Eilen kyllä kävin. Tunsin ihan häivähdyksen jonkinlaista liikunnan riemua, mutta se oli jotenkin väärinasetettua (misplaced). Yleensä tuollaista tuntee havumetsän raikkaudessa, ei kertaalleen käytetyn lanttulaatikon jäännösenergian äärellä.

Vaatteet & paino: Joulu pitäisi kieltää lailla. Kun ei oikein hetkelliseltä turvotukseltaan mahdu mihinkään, eikä oikein ole hahmottanut kirkkopyhien juhlavuuden & kotona löhöämisen estetiikan etikettisääntöjä, tulee tehtyä juuri sellaisia hullu kissanainen – yhdistelmiä. Että käytänpäs nyt tätä juhlavaa mutta kulahtanutta paljettitoppia näiden satiinisten kasarisalihousujen kanssa kun en koskaan muulloin kumminkaan kumpaakaan käytä. Ja tämä on se aika, jolloin otetaan keskimääräistä enemmän valokuvia.

Tässä minulla oli vielä lisäinsentiivinä excelini; siinä itselleni asettamien tavoitteiden saavuttamiseen tarvittaisiin, että käyttäisin n. 20 muuten käyttämättä jäävää vaatetta ainakin 30 kertaa kutakin. Suunnitelma karahtanee siihen, että sille on syynsä, miksen koskaan luontaisesti käytä noita.

Toisaalta, excelin hyödyt ovat edelleenkin kiistattomat. Kävin alennusmyynneissä, en löytänyt mitään, minkä hehkeyskynnys ylittäisi sen ilon, jota tunnen excelini mittarin raksuttaessa kohti toivottua lukemaa. Lisäksi tosin unohdin ostaa uusia kalsareita, ja kotona oli innoissani jo tästä toteutumatta jäävästä takapakista.

Onnellisuus on kuulemma sitä, että osaa iloita pienistä asioista. Minun tapauksessani siis virttyneistä pikkuhousuista.