keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Join me in death.

Hassua, että Pariisi on ollut olemassa koko sen ajan, kun minä olen surrannut edestakaisin pyykkikoneen, jääkaapin, työpaikan ja S-marketin mittaista leikkikehääni. Ei turistina ihmisivilinässä suhaaminen tietenkään tee ihmisestä sen kummoisempaa, mutta minua se sopivasti tuuletti, pitkästä aikaa. Valoa, vihreää, kevätesikoita, kauniita parvekkeita, ranskalaisia sellaisia tietenkin. Erilaisia puita, taloja, ihmisiä. Erilaista kahvia. Ei mitään tarvetta eikä tilaa tai aikaa ajatella tavallisia tylsiä arkiajatuksiaan. Naiveja mainoksia, joissa oli hyvin usein eläimiä, erityisesti norsuja tekemässä ihmismäisiä asioita. Patsaita, jotka olivat joko ihan vain mahdollisimman kauniita ja ryhdikkäitä ja pitkähiuksisia, tai sitten koomisia, koska niihin on yritetty ympätä niin paljon tunnetta ja sanomaa kertomaan siitä tunteenpurskauksesta, jonka huumassa ne on pystytetty. Mutta kun se ei ole niin vakavaa, vaikka joskus tulisi ymmärretyksi väärin.

Suomessa ei tehdä vahingossa koomisia patsaita, sehän olisi noloa. Patsaan pystyttämistä tuumitaan niin pitkään, että asioihin ehtii tulla perspektiiviä, ja ehditään myös miettiä, ettei nyt vain loukata ketään. Lopputulemana joko patsas on niin yksiselitteisen paatoksellinen, ettei sitä voi käsittää väärin, tai sitten se on nimenomaan tarkoituksella humoristinen. Tästä en kyllä ole ihan varma. Olen joskus (aika usein) ajatellut ripustaa sen toiseen käteen Siwan muovipussin.

Pariisissa on kai joku laki, että kaduilla n. 400 metrin välein tulee olla valtion tarjoama tissinäkymä jonkin julkisen rakennuksen seinässä tai patsaassa. Toisaalta, myös ristiinnaulitut Jeesukset ovat lähes yhtä suosittuja. Louvre oli niitä puolillaan. Mietin, miten eksoottiselta se näytti kaikista niistä japanilaisista.

Aloin arvostaa Suomalaisten tapaa koota näyttelyitä. Meillä oikeasti mietitään, minkälainen kokonaisuus kuvista muodostuu, missä järjestyksessä ne kohtaavat katsojan, mitä ajatuksia ne voisivat herättää. En tietenkään jaksanut käydä läheskään riittäävän monessa ja monipuolisessa tilassa tuolla ollessani, mutta ranskalainen suurpiirteisyys välittyi silti. Nää on nyt tässä, katsokaa näitä. Pätee niin Jeesukseen kuin tisseihinkin.

Ihmiset olivat aidon ystävällisiä. Minulla ei ollut ollenkaan niin hankala olo asiakaspalvelutilanteissa (yleensä), kuin usein Suomessa. Uskon, että ongelma johtuu hyvin pitkälti itsestäni, mutta myös näissä ranskalaisissa oli jotain hyvin luontevaa. He kunnioittivat itseään ja tekemäänsä työtä, olivat levollisia ja arvokkaita. Honteloon kielitaitooni suhtauduttiin suvaitsevaisesti. Muutaman kerran, kun jouduin varmuuden vuoksi vaihtamaan englanniksi, jotta varmistaisin allergiakohtauksettomuuden, huomasin, että tilanne ikäänkuin hidastui tarpeettomasti. Jouduin siis turvautumaan englantiin useasti, mutta vain muutaman kerran se tuntui hienosyisen hankalalta.

Olen varma, että ranskan kieli on suurelta osin vain viitteellistä hypähtelemistä äänteiden yli. Ajatukset välittyvät jotenkin ilmassa. Metropysäkkien nimet toistetaan kuulutuksissa kahteen kertaan - ja hups heijaa, aivan eri tavoin lausuttuina.

Moni muukin asia oli melko viitteellistä. Opasteet osoittivat vähän sinne suuntaan. Se, että jossain oli opaste, ei tarkoittanut, että opasteet jatkuisivat perille asti, tai että vaikka opasteita on, itse museota enää olisi. Museé non-excistant! Jos etsit Pantheonia, löysit kyllä paljon opasteita irlantilaisen kulttuurin keskukseen, mutta missään ei juurikaan mainittu, että Pantheon sijaitsee siinä vieressä. Toisaalta, se on niin iso, että pitäisihän se tajuta itsekin, että se iso, ihmisten hymyilevillä kasvoilla koristeltu kartio joka lymyilee joka katonharjan takana, on tietysti entinen kirkko/julkinenrakennus/kirkko/nykyinen julkinen rakennus. Eikä vaikka joku festariteltta.

Pantheon oli kyllä aika outo paikka. Näin jälkeenpäin ajatellen vähän ihmetyttää kaikki ne kuolemaan ja hautoihin liittyvät jutut, joita tuolla turisteille kaupustellaan. Enkä edes käynyt Morrisonin hautausmaalla.

Katakombeissa kävin kyllä. Yritimme välttää jonotuksen, ja menimme paikalle ajoissa, jopa ennen aamukahvia. Olimme jonossa n. viidennelläkymmenennellä sijalla, joka oli tosi hieno sijoitus, ottaen huomioon, että jono oli aukeamisaikaan ainakin puolen kilometrin mittainen. Aukeamisaika oli viitteellinen, joten jonotimme silti melko kauan. Kun kaivauduimme ylös käytävän toisessa päässä, edelleenkin kahvittomassa tilassa, vastassa oli hauska pieni matkamuistomyymälä täynnä pääkalloja ja kaikkea muuta luihin ja kuolemaan liittyvää. Myyjä oli yliystävällinen. Tarjosi tyttärille ilmaisia pinssejä. Neuvoja kaikesta, mikä sijaitsi alueella. Haluammeko ruokaa, juomaa, juustoa, värillistä lasia, tässä kartta, mistä kaiken löytää. Haluanko lasin vettä? Käyttää hänen vessaansa? Ei ottanut täyttä hintaa ostoksista. Aloin olla epätoivoinen, ja yritin paeta paikalta mahdollisimman kohteliaasti, mutta se ei tuntunut onnistuvan, ja tilanne meni jotenkin absurdiksi. Mies tajusi selvästi, että jotain oli pahasti vialla, ja halusi entistä tarmokkaammin auttaa, mutta ei ymmärtänyt, että kyseessä oli vain tila, johon suomalainen nainen menee syvässä kahvideprivaatiossa.

Kuka hullu pinoaa reisiluita siisteihin pinoihin ja koristelee ne pinot pääkalloilla? Miksi? Jos ne olivat tiellä, että on hankala kävellä, pakkoko sinne väliin on edes tehdä käytäviä? Eihän siellä ollut mitään muuta. Niitä pinoja oli aivan loputtomiin, ja aloin jo vähän miettiä, että entä jos juuri kun olisi maanisesti pinotessaan saamassa viimeisen pinon valmiiksi, puuttuisi n. 5 pääkalloa.

Söin aivan liian monta croissanttia. Myös churroja, Quichejä, pari gateouta, suklaata, ja 4,5 litraa omenamehua. Maitokahveja vallan valtavan määrän. Muutaman hyvän aterian, monta vähän sinne päin. Pääasia, että nälkä lähti, ja että tytötkin pystyivät syömään, vaikka se on aina, myös Suomessa vähän hankalaa jos ei ole keittiötä. Minulla on kaksoisleuka, pitkästä aikaa, näin haluan luulla (siis että pitkstä aikaa). Minulla on myös valokuvia siitä todisteena, joten kaksoisleuan olemassaolosta voin olla täysin varma.

Viikon jälkeen olin haikea, mutta vähän helpottunut, kun pääsin lentokentälle, joka metron, hotellin ja monen, monen muun paikan jälkeen tuntui paikalta, jonka vessassa antaisin suorittaa itselleni elinsiirron. Nyt kotona en voi olla ihastelematta sitä, että lattia on monesta kohtaa ihan suora. Seinätkin näyttävät ihan vain valkoisilta. Ei siltä, että ne tarvitsisi heti maalata.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Put your faith in my stomach.

Location, location, location. Nyt kun sijainti on muuttunut, kodissamme kävi mukava trafiikki eilen. Syynä tähän olivat mm. erinäiset iltakoulut ja -kirkot, joihin osallistuminen on hankalaa, jos asuu kovin kaukana. Pitstop-paikka koulujen ja -kirkon lähimaastossa helpottaa kummasti.

Tarjoilin lakonisesti mm. kahvia ja jauhelihakeittoa. Myöhemmin illalla tukahdutin haluni mennä kyselemään maistuisiko voikkoleipä ja tee, ja olin ihan vain cool mom. Tänään varmaan kuulen, onnistuinko. Nuoret naiset leipoivat käsittämättän hyvää kuohkeaa, rapeaa ja tahmaista mutakakkua ilman kananmunaa ja maitoa. Sans lait et oeuf. Yritän sisäistää näitä elintärkeitä termejä kaiken aikaa.

Minulla ei ole vielä musiikinkuuntelemisvälineitä omassa hallusassani. Tämä tila ei ole vielä niin hahmottunut, että tietäisin mitä oikeastaan tarvitsisin. Olen niin kateellinen, kun Diivan huoneesta kuuluu musiikkia, levyltä ja myös elävää.



En muista, mihin olen purkanut asiat. Mietin pitkään, mistä löytyvät varatyynyt ja -täkit, ja löysin sen sijaan lisää joulukoristeita, ompelukoneen, ja mielikseni myös yhden tyhjän kaapin. Sitten muistin, että varatyynyt ja -täkit ovat uuden sohvan mekanismin sisässä. Kätevää. Olen kuin ahkera orava, joka on tallettanut monta pähkinäkätköä talven varalle, ja hyvällä satunnaisvainulla löydän niistä vahingossa muutaman.



keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ich habe noch ein koffer in Berlin.

- Onko teillä vapaita huoneita?
- Voisinko nähdä huoneen ensin?
- Kuumaa vettä ei ole riittävästi.
- Voisinko saada puhua paikan johtajan kanssa?
- Anteeksi, voisitteko tuoda pöytääni tuhkakupin.
- Voisitteko esitellä päivän kalan?
- Anteeksi, mutta voisitteko ystävällisesti päästää minut kyydistä seuraavalla pysäkillä?

Kyllä ne ovat kohteliaita, vaikka kidnappaajan kyydissä, nuo ranskalaiset. Selaan ranskankielen hyödyllisiä fraaseja Berlizin minisanakirjastani. Vaikuttaa siltä, että olen edellisen kerran hankkinut ranskan sanakirjan 80-luvulla, ja niinhän se tietysti onkin.

Ostin myös oikean turistioppaan. Sellaisen kirjan, jossa on selvällä suomenkielellä esitelty Pariisin kaikkein silmiinpistävimmät turistirysät. Jos siitä ei muuta hyötyä ole, niin ainakin voin todeta löytäneeni jotain originellia jos koen elämyksiä, joita ei ole listattu valmiiksi. Oloni oli kovin järkevä tuon ostaessani. Tuo säästää paljon hammasten kiristelyä, kun sompailemme Diivan ja Kaunomielen kanssa unelamakaupungissa, ja kinastelemme siitä minne seuraavaksi kannattaisi mennä.

Vielä pitäisi hankkia matkavakuutus, pääsylippuja etukäteen, ottaa selvää aikatauluistamme ja sijainneistamme ja siitä, onko Ranskan McDonald's ravintoloiden pihveissä ja sämpylöissä käytetty kananmunaa tai maitoa. Tai kalaa, simpukoita, äyriäisiä, rucolaa tai kovin paljoa sitrushedelmiä.

Je voudrais une gateau du fromage toutemant sans lait et sans d'eauf.

Tuo ja muita saman tyyppisiä lausahduksia pitää opetella varastoon. Muussa tapauksessa seuraava tarvisemani fraasi on "Vité, s'il vouz plait, appelez une ambulance!"

Saa vinkata missä kannattaa syödä. Edullisesti, helposti, turvallisesti.

Tutkiessani Pariisin karttaa tajusin, että muistikuvani kaupungista ovat hyvin oudot. Olen mielestäni noussut junasta Gare du Nordilla, kävellyt suoraan parin sadan metrin päässä olevalle Eiffel-tornille, jatkanut sen juurelta Champs Elyséeta pitkin ravintolaan, jossa sai tilattua vain keitettyä parsaa, jonka jälkeen olen ihmetellyt, mitä lievät nämä maasta putkahtelevat lasiset pyramidin näköiset hökötykset.

Olisi varmaan pitänyt ostaa turistiopas jo 80-luvun lopulla valmiiksi, eikä sanakirja. Tai ehkä olin vain tosi nopea kävelijä silloin.

Hobitti oli vähän pettymys. Hyvin koominen. Ei mitään uutta Keskimaassa, paitsi ehkä Orlando Bloomin leukaperät. Niitä oli mielestäni paranneltu. En vain jaksa innostua örkeistä ja mielikuvituksettomista miekkataisteluista.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Niin kauan minä ramppaan tämän kylän polkuja.

Elimistöni alkaa tasaantua. Ihoni, joka oli hetkellisesti kuiva, ilmeisesti jotta elimistöni voisi varastoida kaiken nesteen sisuksiinsa kuin kameli valmistautuessaan Saharan ylitykseen, on rentoutunut ja tavoittanut jotain entisestä hehkeydestään. Pohkeenikaan eivät enää ala kirkumaan äänettömästi kun heiluttelen varpaitani. Pakaroissani kihelmöi aina välillä enteilevästi, ikäänkuin pienen pienet lihaksenalut olisivat kasvamassa takalistooni jotta loputon portaiden ylös-alas-kipittäminen sujuisi minulta helpommin.

Vastaavasti uuden tiskipöydän hinkkaaminen ei enää aiheuta mielihyvän väristyksiä.

Olen kyllä vieläkin vähän hämmentynyt kaikista näistä kodinkoneista, jotka ilmoittavat minulle kellonaikoja numeerisessa muodossa (niinkuin numerot olisivat minua koskaan erityisesti kiinnostaneet). Pikemminkin olen mitannut ennen aikaa pyykinpesuyksiköissä (koneellinen, niitä mahtuu päivään neljä) kuin mitannut pyykinpesua aikayksiköissä. Uuni on yrittänyt saada minua puheväleihin kanssaan jo pitkään, mutta en ole oikein opetellut hänen kieltään. Liesituulettimen kanssa minulle on muodostunut rituaalinen tanssi, jossa ensin naputtelen rytmikkäästi tahtia pimeään näyttöön, sitten saan valot päälle, jonka jälkeen minun tulee sammuttaa ne saadakseni ilmeisesti ajastimen päälle, mikä onnistuu melko huonosti, koska kun vihdoin kolmannella kerralla saan varsinaisen tuulettimen päälle, se sammuu aivan liian pian. Näin joka kerta.

Olisihan noita ohjekirjojakin, mutta kukaan ei ole toistaiseksi aseella uhaten pakottanut minua lukemaan niitä.

Minulle muuten selvisi, miksei kukaan muu käytä yläkerrassa olevaa kuivaushuonetta. Ensinnäkin, pyykit kuivuvat siellä loputtomiin. Siinä kuivuessaan ne imevät itseensä kaupungin sykettä, ja haisevat sitten hitusen pakokaasulta. Toisaalta, olen ostanut parfyymia, jota mainostettiin lauseella "Diesel - Fuel of Life". Jury on vielä mietinnössä sen osalta, onko tämä uusi elämän sivumauste toivottu vai ei-toivottu. Sinänsä minua ei yhtään haittaisi kuivatella pyykkejä vähän pidempäänkin, ja tuoda asuintiloihin kuivamaan vain kaikkein kriittisimmät ja kiireellisimmät tapaukset. Vaihtoehtovalikoimani ei sisällä kuivausrumpua, sekä taloudellisista että mielenterveydellisistä syistä. Pidän niin kovin pyykin ripustamisesta, jonnekin.

Kaupunki on tuossa vieressä. Olen vähän jo nauttinut sen läheisyydestä, mutta myös ällistynyt siitä, miten tympeää oikeastaan on kantaa ruokaostokset kotiin kävellen auton sijaan. Ehkä se johtui siitä, että ostin samalla myös pyykkikorin, jossa oli n. metrin halkaisija. Ainakin se tuntui siltä.

Tänään oli selässä taas jumi. Hän-tahtoo-veivaa-veivaa -laite on vielä jossain, olen mahdollisesti jo purkanut sen muuttolaatikosta, mutten muista mihin. Työkaverini soitteli selkärangallani jonkinasteisen säkkijärven polkan neuvotteluhuoneen lattialla, ja kädet nousevat jälleen niin, että pystyn pesemään hiukseni. Oli se vähän pelottavaa kyllä.

Luulen, että jumi johtui siitä, että olen toiminut vastoin periaatteitani. Syksyllä, kun minulla ei ollut kenkiä, taivuttelin itseni ostamaan yhdet, jotka eivät erityisesti puhutelleet minua. Yleensä ostan vain kenkiä, jotka puhuttelevat. Näiden kohdalla kävelin ensin ohi, mutta käännyin sitten kuitenkin, ja kysyin "anteeksi, sanoitteko jotain", ja vaikka en saanutkaan selkeää vastausta kysymykseeni, totesin, että kohtuullisen pitkävartisia saapikkaita jotka sekä näyttävät miellyttäviltä että mahtuvat jalkaani löytyy niiin harvoin, että olen valmis sangen yksipuoliseen keskustelukumppanuuteen. Niitä on tullut käytettyä, mutta ne eivät istu jalkaani kuin hansikas. Korkokenkien pitäisi olla kuin korkeakorkoiset hansikkaat, jotta niillä voisi kävellä luontevasti. Hitusen liian isoilla ja huterilla saapikkailla joraaminen ei imartele vartalolinjaani, ja nyt on sitten selkäjumi.

Ei pitäisi langeta moisiin viettelyksiin. Kenkäostoksilla järjen äänen kunntelemisesta ei toistaiseksi ole ollut minulle mitään hyötyä.

Joulu lähestyy. Kaivoin pari joulukoristetta esiin, ja ostin sellaisen pienen kuusen. Todella pienen, ikkunalaudalle. Jouluvaloja en vielä laita, koska minulla ei ole mitään mihin ripustaa niitä, eikä myöskään riittävää määrää pistorasioita. En ole vielä täysin hyväksynyt ajatusta kaikista niistä jatkojohdoista, joita tulemme yhteiselomme aikana tarvitsemaan, tämä asunto ja minä.


torstai 11. joulukuuta 2014

Mä näitä polkuja tallaan.

Uusi koti alkaa löytyä laatikoiden alta. Oikeastaan huijasin, ja kasasin vielä pääsemättömät laatikot vain pois tieltä eteiseen, jotta näkisin miltä olohuone näyttäisi ilman niitä. Näyttäähän se. En tiedä, kuinka kestävä ratkaisu eteisen miehittäminen laatikoilla on, mutta ainakin sain olohuoneen osalta mielenrauhan.

Sitä tarvitaan.

Olohuoneessa oli äsken istumapaikat kolmelletoista, ja lisäksi kaksi valtavaa istuintyynyä. Onkohan tämä vähän ylimitoitettua viime vuosien seuraelämäni huomioonottaen. Siirsin yhden nojatuolin makuuhuoneeseeni, joka toimii myös pyykin säilytys, kuivatus ja jälkikäsittelytilana. Nyt on enää sohva, puusohva, ruokailuryhmä, kaksi keinutuolia ja ne tyynyt. Onneksi 50-luvulla huoneet rakennettiin seinien väliin jäävään tilaan ilman sen kummempaa optimointia tai ennakointia sen suhteen, mitä toimintoja mihinkin laitettaisiin.

Kaunomieli on minua täpäkämpi. Kun sisarrakkaus ylittää sallitut rajat ja desipelit, hän pukee takin päälleen ja poistuu. Nyt kävelyetäisyydellä on paikkoja minne mennä. Suunnitelmia mitä tehdä, kulkea kevyesti vain bussikortti ja avaimet taskussa.

Minä olen viikon verran vain ajanut autolla uutta, vähän lyhyempää työmatkaputkea edestakaisin, ja putken täällä päässä siirrellyt laatikoita. Toisaalta, jos en olisi tehnyt sitä, homma ei olisi nyt näin valmis. Olinpas minä nokkela.

Painoni tipahti muutossa kilon. Nyt olen kyllä syönyt suklaalevyn, ja vähän muutakin. No, tulipa käytyä uudessa lukemassa pitkästä aikaa. Uusi askelma jolla steppailla sinne tänne edestakaisin.

Välillä minulla on epätodellinen olo. Havahdun luulemasta, että kohta menen takaisin kotiin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Olen muuta nyt. Kasto paperikoriin.

Suurin piirtein noin luki ja lukee varmasti edelleenkin Astrid Lindgrenin kirjassa Se pikkuinen Lotta. Se saattoi ehkä olla lempikirjani lapsena, vaikka minua vallan hirveästi hirvittikin Lotan puolesta, joka kiukutteli äidilleen, ja leikkasi saksilla nyrkinmentävän reiän kutiavaan ja pistelevään villapaitaansa. Tunki sen paperikoriin ja karkasi asumaan naapurin tädin ulkorakennuksen yläkertaan.

Nyt yritän tarmokkaasti rauhoittua. Yritän erottaa työkiireen ja kotiolemuksen. Että vaikka en töissä ehtisi tehdä ollenkaan kaikkea minkä pitäisi, teen sen minkä ehdin, ja kotona, kun en kumminkaan tee töitä, hengittäisin niin syvään että palleassani oleva nyrkinkokoinen murikka sulaisi pois. Tuntu jo lupaavaa kutinaa siihen suuntaan.

Olen jo löytänyt kaikki tärkeät paperit, laittanut laskut maksuun enkä edes aivan liian myöhässä. Sen ylinopeussakonkin, jonka sain kun toiseksi viimeistä kertaa ajoin vanhaan kotiin. En ole vielä löytänyt olohuonettani lainehtivan tavaravuoren alta, ja sormeni syyhyävät järjestää nämä loputkin laatikot, nyssykät, ruuvattavat, koottavat, pinottavat ja sijoiteltavat tavarat jonnekin. Ja samalla tiedän, että NYT pitäisi vihdoin mennä tuonne pimeään iltaan jossa on valoja jotka heijastuvat märästä asvaltista, kävellä siellä ja laskea verenpainetta. Tai mennä uimahalliin, joka on aivan liian lähellä jotta olisi edes jonkinlainen tekosyy olla menemättä. Mennä aloittamaan se ilmainen kokeiluviikko kuntosalilla, jota olen aina halunnut kokeilla. Siellä on kuulemma ihania ohjattuja tunteja. Pitäisi pitäisi pitäisi. Pitäisi myös hakea pyykit vintiltä, hahmottaa näihin olosuhteisiin mukautettu uusi pyykin kiertokulku ja synkronoida se biologisen kelloni tikitykseen (se ei ole enää mikään munakello, sen kun tikittää omiaan). Hakea kaupasta hönskärillinen Cabernet Sauvignonia, Syrahia tai muuta mukavaa, avata suklaarasia ja pokkari tai Downton Abbey, syventyä, ja aina välillä tuijottaa ikkunasta ulos herkeämättä kuin kissa.

Nämä ikkunapenkit suorastaan huutavat kissaa, joka loikkaisi sellaiselle tuijottelemaan naapuritalon ikkunoita.

Naapuritalon ikkunassa hääräilee muuten usein nuori hyvinmuodostunut uros tottuneesti ja hyväntuulisesti keittiössä. Yleensä hihaton wifebeater yllään, sunnuntaina neljältä myös ilman paitaa, mitä ilmeisemmin aamupalaa valmistaen. Kyllä vain täällä on hyvä viettää kissanpäiviä.

Sohva on ihana keksintö. En ole koskaan ennen arvostanut sohvaa niin suuresti, kuin näiden muutamien maanpaossa vietettyjen päivien jälkeen kun olin “in between couches”. Vanhat lonkkani kaipaavat pehmeää istuma-asentoa, jossa jalat saa nostettua ylös ja samalla optimaalisen tuen ylävartalolle. Nuorempana sitä pystyi rentoutumaan vaikka nilkoistaan oksassa riippuen. Ei minulla aina ennenkään ole ollut kunnollista sohvaa, mutta nyt en näköjään enää pärjäisi ilman.

Muutto on ohi, ja muutos juuri meneillään. Se, että osaan ottaa sen ajan, minkä olen itselleni asioita muuttamalla raivannut. Että en kiirehdi koko ajan niin paljon, koska todennäköisesti ehdin riittävästi ilmankin nyt kun asiat ovat helpompia. Tänäänkin kävin töiden jälkeen kaupassa hakemassa kenkätelineitä ja verhotankoja ja kattilan (koska entiset lakkasivat toimimasta), tulin kotiin, keitin jumalaisen jauhelihakeiton kun minulla vihdoin oli kattila ja söin sitä, kokosin yhden kenkätelineen, ja kello on vasta 19.18 ja istun jo sohvassa näppäin näpisten. Kaunomieli näpisee puusohvalla olohuoneen toisella puolella, ja kaikki on ihan hyvin.



sunnuntai 7. joulukuuta 2014

That kind of lux just ain't for us, we crave a different kind of buzz.

Kirjoitin torstaina, muuttopäivän aattona asioita, mutta en julkaissut niitä, koska internetin ihmemaailman aallot eivät liplattaneet vasten kotirantani kivikkoa. Eivät vieläkään.

Nyt on sunnuntaiaamu, luin torstaisen, ja totesin eläväni jo aivan uudella aikavyöhykkeellä, joten kaikki mitä kirjoitin, ei ollut lainkaan relevanttia. Hyvä niin.

Simahdin eilen saunavuoron, kättelyiden ja viinilasillisen jälkeen melko makeasti ja nukuin lähes heräilemättä säpsähdellen määrittelemättömän kauhun vallassa yhdeksän tuntia. Keitin aamukahvit, paahdoin leipää jonka sivelin huolella jääkaappikylmällä voilla ja vadelmahillolla ja kannoin ne sänkyyn, jossa on vallan mainio paikka juoda kahvia ikkunalautaa laskupöytänä käyttäen.

Myös keittiössä on mainio juoda kahvia vanhan kirjoituspöydän ääressä naapuritalon ikkunoiden tarjotessa silmäniloa ja mielenvirkistystä. Ikkunasta näkyy myös kaunis vanha jäkälöitynyt tiilikatto ja toisen talon pääty, jossa on harjan alla pyykinkuivaushuoneen tuuletusikkuna. Sitä on kiva katsella, kun tietää, että itsellä on melkein samanlainen. Yritin ensin olla käytännöllinen, ja sijoitin pöydän pienen neliskanttisen keittiön nurkkaan, jotta jääkaapille olisi mahdollisimman esteetön pääsy kaikissa tilanteissa. Sitten hilasin sen takaisin ikkunan ääreen. Viis jääkaapista, kun on näköala.

Myös olohuoneessa on hyvä juoda kahvia. Se on vielä aivan täppösen täynnä tavaroita, purkamattomia ja paikkaansa löytämättömiä, mutta kaiken sen keskellä on keinutuoli jossa olen istuskellut, juonut kahvia ja lukenut “Jane and the unpleasentness at Scargrave Manor” –kirjaa. Tuo kirja(sarja) on kai jonkinmoinen kunnianosoitus Jane Austenille, mutta kalpenee kovasti hänen kalvaan anglosaksisen hienostuneisuutensa rinnalla. Tuo on pelkkä dekkari-slähs-harlekiini, joka on sijoitettu Jane Austenin kaikille tutuiksi tuntemiin 1800-luvun alun herraskartanoiden kulisseihin. Vallan sopivaa soopaa minulle kuitenkin tähän hetkeen, vähän kuin kiehuviin aivoihini kaataisi vesi-perunajauhoseoksen.

Tämä uusi asunto oli hämmentävän täynnä elämää perjantaina. Meitä muuttajia oli 10, ja tavarat siirtyivät portaita ylös ripeänä palomiesketjuna. Jopa Kaunomieli höristi korviaan, kun kuuli sanan palomiesketju. Mutta ei, se ei tällä kertaa tarkoittanut pitkää riviä palomiehiä. Oli kuitenkin vallan itkettävän ihanaa, kun minulla oli muuttoapua, kaikki sujui aivan hujauksessa ja helposti. Tai koko päivä siihen meni, mutta missään vaiheessa ei tuntunut epätoivoiselta. Nyt en tosin oikein kunnolla pysty kävelemään kipeiden pohkeideni, kankkujeni, vatsalihasteni, selkäni, olkapäideni, ranteideni ja vasemman nilkkani takia. Ja habojen. Helpompi olisi kuulemma luetella ne paikat mihin ei satu. Pää.

Lähempi tarkastelu osoittaa, että minun pitäisi maalata kaikki seinät, paitsi kaksi pientä, joissa on hieno tapetti. Diivan (keskikokoiseen) huoneeseen pitäisi vaihtaa yhden seinän tapetti. Toisaalta, mitä enemmän Diiva saa siellä järjesteltyä tavaroitaan, sitä paremmalta se nykyinen tapetti näyttää. Siinä on pari reikää, mutta tällä hetkellä meitä ei oikeastaan haittaa yhtää mikään niin pieni.

Vanha koti oli ns. pakasta vedetty, valmistui meille. Se oli ylimaallisen ihanaa, mutta toisaalta taisi vähän stressata siitä, ettei elämisen jälkiä tulisi tapetteihin tai lattioihin. Yritin saada sievää sisustusjälkeä kuin nukkekodissa. Sävy sävyyn jopa. Minä en kuitenkaan ole sellainen nainen. Ensinnäkään, en ole siinä erityisen hyvä, koska alitajuisesti jokin osa luonteesta haraa vastaan. Jos kaikilla muilla naapureilla kasvaa pihassa morsiushuntuja, aronioita ja vuorenkilpeä, niin minähän en sitten mitenkään haluaisi juuri samanlaista viivottimella siloiteltua pihaa, vaikkakin juuri aroniat, vuorenkilvet ja morsiushunnut sopisivat maan ph-arvoon. Tuomitsen sellaisen toiminnan jyrkästi mielikuvituksettomuutena, vaikken tarjoaisi itse mitään varteenotettavaa vastinetta.

Toivon, että näistä vähän sinnepäin lenksottavista kaapinovista tarttuisi minuun edes hitusen boheemia rentoutta. Ehkä ei ylipäänsä tarvitse yrittää niin paljon. Päätin jo, että tänä vuonna en ala tapetoimaan enkä maalaamaan. Yritän löytää edes muutaman illan aikaa olla vain ja pitkästyä omaan seuraani.

Minua vähän huolestutti elämänhallintani torstaina. Ja tottahan se on, en meinaa muistaa, mitä posti toi, ja mihin sen jätin. Asioita on liikaa hoidettavaksi. En yleensä tee asioita myöhässä. Nyt en huomaa, jos sähköpostit eivät menekään perille, vaan luulen hoitaneeni asian. En jaksa pakottaa Diivaa opiskelemaan bussireittejä. En ehdi katsastuskonttoriin ikinä ajoissa, ja kun vihdoin ehdin, minulla ei ole lompakkoa. Seuraavan kerran kun ehdin paikalle lompakon kanssa, olen saanut myös ylinopeussakot. En jaksa miettiä, missä alusvaatteeni ovat, ja ostan uudet vaikka excelini turpoaa ulos liitoksistaan. En huomaa viikkoon, että excelissä on kaavavirhe, ja oikeasti käyttöhintaprosentti on pompsahtanut yli kymmenestä, vaikka olen luullut nitkuttavani maltillisen 9,15% tuntumassa.

Torstaina tuo kaikki stressasi minua kovin. Tänään ei niin kovin. Ajattelin silti pakata reppuun kaikki tärkeät paperini ja läppärin ja sijoittaa itseni kirjastoon leikkimään merkonomia. Ja postaamaan tämän.

tiistai 2. joulukuuta 2014

Elo ihmisen riemuineen ja murheineen.

Väliaikaismajoituksessa vieläkin. Kolme naista, PMS ja 13 neliömetriä. Ainekset tiivistunnelmaiselle ihmissuhdedraamalle tai trillerille.

Majoituksen sisustus ja muu kunto ainakin luo hyvän pohjan sille, että uuteen kotiin siirtyminen sisältäisi edes jotain haltioitumisen aineksia. Lakanat ja sängyt ovat kyllä olleet puhtaat ja raikkaat ja netti toimii. Olen nukkunut kuin hengen hädässä, mutta tämä päässäni majaileva väsymys tarvitsee muutakin kuin unta. Näin sitäpaitsi viime yönä painajaista, jossa olin unohtanut pefletit saunan lauteille. Kiinteistövälityksen ohjeissa nimenomaan käsketään poistaa pefletit lauteilta.

Koska tilaa on vain rajoitetusti, ohjeistin tyttäret pakkaamaan tänne mukaan vain välttämättömimmät tarvikkeet, kuin lähtisivät pienelle reppureissulle, jonka aikana pitää normaalisti pystyä käymään koulussa ja harrastuksissa. Tätä ohjeistusta noudattaen pakkasin itsekin. Nyt meillä on mukanamme täällä hotellia jäljittelevässä majoituksessa mm. kolme pulloa hiuslakkaa, kolme täyttä tuubia Elmex-hammastahnaa, Hannah Montana -kollaasityö, hama-helmet sekä yksi pimennysverho verhonpidikkeineen. Kyllä nyt kelpaa.

En muuten itkenyt yhtään kun ojensin avaimet uudelle omistajalle. Olin oikein reipas. Linnut sirkuttivat pihaa ympäröivissä puissa kovaa.