lauantai 28. helmikuuta 2015

Vielä 2080-luvulla.

Asuminen uudessa paikassa alkaa saada muotonsa. Joitain asioita on sellainen piilevä ikävä – ne eivät ole niitä kauniita idyllisiä juttuja, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen, vaan sellaisia, että pyykin lajittelu koneeseen ei ole yhtä hauskaa kuin ennen. Pyykinpesu siis saattaa lykkääntyä parilla kriittisellä päivällä, mikä entisessä elämässä olisi ollut hyvin, hyvin harvinaista.

Taas yksi addiktio, jonka suorittaminen on minulle ongelmallisempaa kuin ennen.

Automatkoja tiesin itse tulevani kaipaamaan, niitä pimeässä ajettuja puolituntisia, tai harmaassa valossa pottupeltojen vilinää katsellessa, tai aakean laakean mitättömänä lattuna makaavan maiseman päällä roikkuvan taivaan paljon moniulotteisempaa myllerrystä.

Diivakin kaipaa, sitä että voi pimeässä laittaa luurit korvaan ja kuunnella musiikkia vain istuessaan paikasta toiseen. Se on rentouttavaa.

Eilen taistelin tieni läpi teiniangstin ja siihen resonoivan näsäviisailun kunnes pääsin tavoitteeseeni, että kumpikin tyttö lähti mukaan. Kävimme taidemuseolla. Kaunomieli kertoi, että siäänpääsy on ilmainen perjantaisin viiden jälkeen, ja sehän tekee asiasta paljon kevyempää. Voi vain pistäytyä, katsoa vaikka vain yhden salin. Tai käydä katsomassa jotain tiettyä juttua vaikka viikon välein, niin kauan kuin se siellä roikkuu.

Monet näytillä olevista tauluista olivat samoja kuin Ajantaju-näyttelyssä. Tai muuten tuntuivat tosi tutuilta. “Hyvät mielessä” on sellainen keräilyeränäyttely, vähän tuli fiilis että täytepala muun ohjelmiston välissä. Mutta ei se kyllä yhtään haitannut. Tuli nimittäin tosi kulturelli taiteentuntijaolo.

Vähäksi aikaa unohdin työviikon, kaikki normaalit kehykset. Ängimme yhdessä salissa sisään pimeään pomppulinnamaiseen igluun, jonka mustaan kattoon oli tehty tähtitaivas pureskelluista purkista. Sain hienon takauman siitä, miltä tuntuu tulla tyttöjen kanssa uuteen tyhjään tilaan. Pieneen, hallittavaan, ihanan selkeään. Se sama juttu, mitä olen leikkinyt lapsesta asti, otan vain muutaman tavaran mukaan, ja teen uuden pesän, teltan, tiipiin jonnekin muualle. Rajaan tilan pieneksi, kuvittelen, etten tarvitse mitään muuta, jätän kaiken vanhan sekavuuden taakse.

Sitten syömään, ja kaupoissakin oli tarkoitus kierrällä. Minikaupunkiloma yhden illan aikana.

Koska tarjoilu oli hidasta, ehdin kauppoihin vain puoleksi tunniksi. Se riittikin hyvin. Ostin kalenterin, johon voin merkitä kaikkea kiva. Tähän aikaan vuodesta on erinomaisen edullsita ostaa kalenteri.

Sovittelin vaatteita. Olen ihan pro, joten aikaa oli siihenkin.

Onhan se sovittelu mukavampaa kuin jokin aika sitten, mutta vähän ällistyttää tajuta, että kun oikein tarkastelen peilikuvaani, olen edelleenkin paljon kookkaampi kuin mitä pääni sisällä koen olevani. Olen jo sujuvasti päässyt tilaan, jossa olen pääni sisällä ihan normaalipainoinen. Se on ehkä suurin este menestykseekäälle painonhallinnalleni, että olen näin helposti tyytyväinen.

Silti suurin osa vaatteista ei näytä siltä kuin haluaisin niiden näyttävän. Yritän luottaa siihen, että kyllä niitä taikavoimaisia yksilöitä osuu eteen, niitä, joissa näytän juuri siltä kuin haluan, ilman kompromisseja. Eikä niitä edes niin usein tarvitse löytyä, koska Excel.

Mutta on se taistelua. Sovittelin pitkään ohuesta villakankaasta tehtyä armyhenkistä jakkua, joka olisi oikein siisti ja asiallinen, ja sopivan ankea, että se ei melkein saisi minua näyttömään keski-ikäiseltä tädiltä, joka yrittää toteuttaa jotain tositeeveemakeoverunelmaansa. Oikein jo mielessäni kuvittelin, että juuri tämän minä tarvitsen kahden viikon päähän yhteen tilaisuuteen, jossa minun pitää esittää pätevää ja ammatillista. Se oli tosi hyvä, laadukas jakku, mahtui ja istui, ja oli -70% alennuksessa. Ja sen verran hinnakas, etten ihan heti olisi oikealla hinnalla ostanutkaan. En ostanut nytkään, koska se ei ollut täydellinen. Ilman vuoden excelöintiä en olisi pystynyt tähän.

Enkä ostanut mitään muutakaan. Jokin aika sitten inventoin kaikki muutossa löytyneet vaatteeni saman exceliin käytössä olevien kanssa, ja käyttöhintaindeksi pompsahti. Nyt olen ollut ankara itselleni, ja päättänyt, että se pitää ihan oikeasti saada alle 9% ennen kuin teen mitään muuten-vaan-ostoksia. Paitsi että ostin ne boyfriend-farkut ja hyvämallisen t-paidan. Nämä eivät kaduta minua yhtään, koska olen pitänyt niitä farkkuja koko ajan, ja ne saavat minut tuntemaan oloni kivaksi. Ja hauskoja, hyvämallisia t-paitoja (sellaisia, joissa on laaja v-kaulus, viileänä laskeutuva kangas, katu-uskottava kuosi ja juuri oikeanmittainen huoliteltu helma) ei vain löydy joka viikko. Jos olisin kokoa M (kuppikoosta puhumattakaan), niitä löytyisi, ja olisin ihan uusien ongelmien äärellä.

Sitä odotellessa.

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Nothing's gonna change my love for you.

Painoni on pompannut kilon-puolitoista, joskus kaksikin ylemmäs siitä alhaisimmasta alhosta, jossa se kävi joku aika sitten. Ehkä alamaissa käynti ei ollut täysin oikeaoppista, ja syynä oli ainakin osittain ankara nestehukka nukuttuani puoli kahteen iltapäivällä ja oltuani näin estynyt nauttimaan elvyttäviä nesteitä, mutta niinhän se aina menee. Paino sahaa edestakaisin päivä kerrallaan, viikkorytmin mukaan, sattumien ja smörgåsbordien kautta ja naisen kiertoa noudattaen. Kiertelee ja kaartelee jonkin olettaman ympärillä asettumatta hetkeksikään. Miehillä ehkä ei.

Olen kuitenkin oikein tyytyväinen, ihan toden totta olen pienempi kuin vuosi sitten. Se alkaa tuntua vähän pysyvältäkin, mikä on pelottavaa, koska tiedän, että kun sokerisiilon hana taas aukeaa, se on hurlumhei, ja tilanne on taas paljon, paljon vaikeampi hallita. Poltan tuon sillan kun pääsen sinne.

Tänään kun tulin töistä, oli kova nälkä, niin kuin muinakin päivinä siihen aikaan. Nyt erityisen kova, koska lounaaksi löytämäni loputtoman pitkän kylmäketjun jälkeen haltuuni päätynyt mikroateria koostui oleellisilta osiltaan seesaminsiemenistä, jotka muljahtelivat ja rouskuivat suussani kuin pienen pienet koppakuoriaiset, ja harmaasta, kalvoisesta, muhjuisen mureaksi haudutetusta porsaanlihasta, ja pöytäkeskustelu käsitteli Euroopan suoruumiita kautta aikojen. Ei ape sitten lopulta maistunutkaan, ja elin päivän lähinnä parapähkinöillä ja leipäjuustolla.

Hämmästyttävästi en kuitenkaan ollut hallitsemattoman raivon vallassa kaivellessani jääkaappiani ja paistaessani, hauduttaessani, pilkkoessani ja kattaessani asioita. Ihan hyvinhän minä jaksoin odotella, että sain syödä ihan oikeaa ruokaa, oikealta lautaselta, ruokapöydässä. Vaikka se oli perheenäitielämäni kolmas pussista valmistettava haudutettava lisää-vain-liha-pataruoka. Fiksasin sitä kaurakermalla ja lautasellani vielä kermaviilillä, että sain E-vitamiinien maun laantumaan.

Nyt aterian jälkeen suonissani kaivertaa makeannälkä. Jotain ihan pientä, äkkimakeaa, jotain mikä antaisi ihan pienen endorfiinipiikin ja palkitsisi, katkaisisi paraatinauhan joka erottaa työpäivän ja vapaa-ajan, juhlistaisi, hemmottelisi, olisi ihan oma pieni salaisuuteni.

Pääni tuottaa eteeni kuvakavalkadin erilaisia asioita. Palan tummaa suklaata. Digestive-keksin. Murotaikinaa. Kina puffi -suklaata, jota saa vain Ruotsista, vaikka se on Fazerin tuote. Pääsiäismunia. Kaikkein eniten maailmassa haluaisin Antellin omenahyvettä ja kotitekoista vaniljakastiketta. Ja siinä omenanhyveessä olisi triplamäärä marenkia päällä. Tuota olen himoinnut jo viikkotolkulla. Tekisivätköhän ne minulle erikoissatsin ylimääräisellä marengilla, jos pyytäisin?

Silti minusta tuntuu, että tämä kupeitani kalvava himo on vähän laantunut. En minä oikeasti halua tummaa suklaata, enkä keksejä, enkä mitään tunkkaista praline-täytteistä`joulualennusmyyntisuklaata, mutta kyllä aivan varmasti haluaisin mäkkärin kinuskisundayn. Eli mikä tahansa ei nyt kelpaa, eikä ihan mistä tahansa suklaasta tai sokerista luopuminen tunnu raskaalta rangaistukselta. Nyt niitä asioita, joista luopuminen edes väliaikaisesti harmittaa, on vähemmän kuin ennen. Sitten kun taas syön, pitää tarkkailla, riittäisikö vähempi määrä. Tai harvemmin. Alkuun voisi riittääkin, mutta ihan varmasti pian taas koukuttuisin, ja 400 grammaa Doris tryffelitäytekeksejä päivässä olisi enää vain minimiannos.

Kun tämä sata päivää on ohi, syön jotain oikein hyvää. Ainakin paria-kolmea lajia erilaista oikein hyvää, ja ehkä lisäksi kinuskikastiketta. Sitten pidän tuumaustauon. Ja sitten varmaan syön taas jotain hyvää, ja leivoin jotain, johon laitan päälle paahtumaan voin ja sokerin sekaan kaikki pähkinäsekoituspusseista ylimääräisiksi jääneet saksanpähkinät, joille Diiva on ilmeisesti allerginen. Ja siihen vaniljajäätelöä sulamaan viereen.

Sen jälkeen voisin miettiä uutta diiliä itselleni. Että entä, jos söisinkin sokeria vain yhtenä päivänä viikossa? Haluaisin syödä sokeria vain silloin tällöin, mutta kun se kohtuus, jos sitä juttua ei hallitse, niin sitä vain ei hallitse.

Hei, olen Veela, ja olen sokerolisti.

tiistai 24. helmikuuta 2015

Up around the bend.

Kummallinen viikko. Aika. Olosuhteet keikahtelevat, kuin kierisin sellaisen puisen kallisteltavan labyrinttipelin päällä. Suhtaudun asioihin usein aivan liian vakavasti, mutta joskus minulla on myös se tunne, että ympäristö ei anna minulle mahdollisuuksia suhtautua kevyemminkään. Yritän niin kovasti välillä olla teflonpinnoitettu, mutta aina välillä joku tulee juuri sillä väärällä paistinlastalla raapimaan pintaani.

Jatkamme, saamme ehkä elää.

Aivojeni kemiallinen kuorinta auttoi, ja nyt suhtaudun elämään taas elämään hieman tuoreemmin. Elämällä tässä tarkoitan lähinnä asuinolosuhdettani, koska suhtautumiseni asioihin on hyvin paljon suuntautunut juuri siihen. Ei minulla ole kamalan paljon muutakaan mielenkiintoista juuri nyt mihin suhtautua. Asumiseni asettuminen vastaamaan mielenmaisemani sisäistä tilaa on aiheuttanut epämukavuusalueella hengailua, sisäistä ristiriitaa ja vaatinut tasaantuakseen miniamnesiaa, joka mahdollistaa elämän kohtaamisen ilman ennakkoasenteita. Fyysinen krapula on nyt auttanut minua ravistautumaan irti muutonjälkeisestä henkisestä krapulasta.

Olosuhteiden muutos, millä siis tarkoitan vanhaa taloa vs. uusi, pienemmät neliöt, pienempi keittiö, pienempi kylppäri, ovet, jotka eivät mene kiinni kuin väkivalloin, ajoittainen kissanpaskanhaju rapussa, kaikki hukassa olevat tavarat, joille löydyttyään ei välttämättä löydy paikkaa, puuttuvat ripustautumisvälineet seinillä, raot sinnepäin asennetussa laminaatissa, aiempien tekemä paniikkimaalaus ennen myyntikuvien ottoa, jossa ilmeisesti säästettiin ainakin rulla maalarinteippiä ja suojapaperia, se, että on talvi, enkä vieläkään tiedä, miltä tuntuu, kun ulkona on kaupunki ja joku muu vuodenaika kuin pimeä ja kylmä ja märkä, ja onko se riittävän hyvä ja osaanko juoda aamukahvia puistossa puun alla tai meren rannassa ja onko siellä sunnuntaiaamuisin rannanjätkiä vai ei, kaikki nämä asiat ovat hyökyneet päälle, niin pieniä ja merkityksettömiä kuin ovatkin. Se on kai jonkinlainen sivuoire siitä, että on kornisti päättänyt, että elää täysillä vaikka pientäkin elämää. Minun kohdallani se ei käytännöllisesti tai olosuhteiden pakosta ja järkevyyden takia tarkoita mitään teatraalista tai dramaattista, vaan että pienet yksityiskohdat tekevät elämästä elämisen arvoista. No nyt ne pienet yksityiskohdat muuttuivat, hyvinkin pitkälti kaikki, aivan kerralla. Se vaikuttaa, paljon, koska olen halunnut niin. Että koen eläväni juuri näissä puitteissa, tässä hetkessä, tässä kodissa, näissä verhoissa ja pikkuhiljaa orastavissa tulppaaneissa. Jos en eläisi tässä hetkessä, näissä tylsissäkin päivissä joissa käyn töissä ja tulen kotiin ja parkkeeraan auton ahtaaseen ruutuun ja oven lukko on hankala ja portaat kolhuiset ja kaali nahistunutta ja kompostiastia taas jo valmiiksi täynnä, niin koskas minä sitten eläisin? Sitten joskus? Lomalla? Sitten kun minulla on aikaa? Sitten, kun minä olen vihdoinkin onnellinen ja valmis?

Ei kun nyt, ja kolikon kääntöpuolena otan kaiken aivan liian vakavasti.

No, nyt olen kahlannut läpi olosuhdemuutosshokin. Tämä on erilainen, ja se tuntuukin siltä. En yritä uskotella itselleni, että niin ei olisi, tai että kaikki erilainen olisi vain parempaa. Viikonlopun jälkeen on kuitenkin alkanut huomata taas alkuihastuksen jälkeen uusia ihanuuksia. Keittiössä istuminen, nyt ku olen hinkannut lattialaatat ihmisienellä ja Pledgellä, ja ne kiiltävät enemmän shakkiruutuisina kuin vuoden -82 Ajax-mainos. Iso eteinen, nyt kun se on tyhjä. Vanhat verhot ja uusi seinä. Uimahalli, johon voi kävellä. Joki, johon valot heijastuvat pimeällä. Tuuli, joka on erilailla levoton.

Löysin nahkahansikkaani, ne ihanat, täydellisesti istuvat, jotka hukkasin kai ennen muuttoa. Ja kummankin MichaelMonroekorvakoruni kerrankin yhtä aikaa. Olen löytänyt ne jo viikkoja vain vuorotellen. Muita hassuja juttuja, jotka ilmentävät maailmassani tapahtuvia muutoksia, on se, että hiukseni vielä viikko sitten olivat lyhyet, napakat, hieman kerrostettua polkkaa muistuttavat, ja nyt ne ovat maagisesti ylittäneet millin mikro-osalla kriittisen rajan, ja ne ovatkin pitkät. Ne voi laittaa ponnarille, ja ne leviävät olkapäille. En ole ihan varma, mitä tästä ajatella.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Flippaan.



Tämä on ilmeisesti euforiakrapula (vrt. euforiapms). Eli tila, jossa aistit ovat hetkellisesti herkistyneet ja kaikki kuulostaa, näyttää, maistuu ja tuntuu tosi hyvältä, ja hyvinkin poiketen normitilan mieltymyksistä. TAI sitten tuo yllä oleva on parasta Antti Tuiskua ikinä.

Toisaalta, myös salilla käynti oli aivan mahtavaa. Tämän täytyy olla euforiakrapula.

I'm not gonna crack.

Harvinaisesti join viintä enemmän kuin olin suunnitellut. En muista milloin näin olisi käynyt edellisen kerran. Yleensä käytän jumalten juomaa vakain aikein, tositarkoituksella ja kohtuudella. Nyt kippasin lasin toisensa perään seuran vuoksi, ja siinä ei sinänsä ole mitään huolestuttavaa. Jäätävää oli kuitenkin se tunne, että kun loppuillasta päädyin tanssilattialle, tajusin runsaista esivalmisteluista huolimatta kristallinkirkkaalla selvyydellä, että olin 15-20 vuotta vanhempi kuin paikan keskiarvo. Tämän havaittuani lähdin kohteliaasti parin biisin jälkeen kotiin, mikä oli varmasti ihan hyvä liike. Se tuntui arvokkaalta käytökseltä vallitsevassa tilanteessa.

Perhanan maksa ja perintöviinapää, joskus tuntuu, että mikään ei riitä saamaan minua unohtamaan ikääni.

olenkin niin kaivannut elämääni suunnitelmallisuudettomuutta. Vai suunnittelemattomuutta. Jotain sellaista, että kun sopii menevänsä työpäivän jälkeen yhdelle kivassa seurassa, ei välttämättä tiedä, mihin ilta päättyy. Kuullostaa paheelliesemmalta kuin tarkoitankaan tai toteutankaan. Ihan vain olen kaivannut sitä vapautta, että voi mennä ja tehdä asioita päähänpistojen pohjalta, eikä kaikkea aina tarvitse suunnitella kuukautta etukäteen. Uusi sijaintini mahdollistaa sen paremmin, se on siis vihdoinkin totta. Tai siis riippuu päähänpistosta mitä tämä milloinkin mahdollistaa, mutta ainakin muihin ihmisiin liittyvät asiat ovat minua lähempänä. Puihin liittyvät kauempana.

Note to myself: Vaikka miten laiskottaisi, tee työpäivän jälkeen uusi meikki jos olet lähdössä ulos. Joskus nuorempana vähän levinnyt maskara oli ihan grunge.

Vainoharhakrapulassa ihminen käy unesta ja valveen rajamailla ja vielä herättyäänkin läpi irtonaisia pätkiä edellisillasta, keskustelunaiheita, avautumisia, varomattomia tekoja, ja kieriskelee Edvard Munchin maalauksen innoittamassa äänettömässä kauhussa nihkeissä lakanoissaan aina uuden muistikuvien aallon ravistellessa häntä tajunnan kolera-altaan reunalta toiselle. Pienetkin liplatukset tajunnan pinnassa muuttuvat ristiaallokoksi ja jopa tsunameiksi, jotka raastavat kaiken turvassa olevan meren syövereihin.

Nauttimani skumppa ja punaviini voisivat oikeutetusti viedä minut ainakin hyvin lähelle tuota tilaa, mutta yllätyksekseni pystyn tänään nousemaan vesirajan yläpuolelle ja tarkastelemaan asiaa hieman välinpitämättömämmin. Se on minulle epäluonteenomaista, koska yleensä nypin ja analysoin asiat kuoliaaksi asti ja leikkaussalivalaistuksessa. Olisi paljon miellyttävämpää keskittyä hämyisään lajitelmaan mukavia asioita ja kokemuksia. Kuten siihen, että oli kivaa.

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Unchain my heart.

Eilen oli laskiainen. Jo aikojen alussa 37 + muutama hutipäivä sitten lupasin itselleni, että laskiaisena syön laskiaispullan, koska en ole perfektionisti tai nihilisti tai sydämetön julmuri tai jotain.

Se oli täydellisen mehevä, vehnäinen pulla, sellainen, joka littaantuu sormien välissä tiiviiksi, ja hitaasti palautuu takaisin täyteen kuohkeuteensa. Kermaa oli runsaasti, ja se oli raikasta, täyteläistä ja antoi syvyyttä huikaisevan kirpeänmakealle vadelmahillolle.

Olihan se aikamoinen.

Sitten tulin kotiin, ja paistoin lettuja, koska laskiainen. Tyttärille kananmunattomia ja maidottomia omenalettuja, jotka kävivät kaupaksi kuin väärä raha. Suuren epäluulon saattelemina ja vastoin kaikkia odotuksia siis. He eivät yleensä innostu letuista, koska ne ovat rasvaisia ja paistettuja, ja sisältävät viljaa, jota ilman he ovat lapsuudessaan tottuneet tulemaan toimeen.

Itselle ja satunnaiselle pöytävieraalle tein oikein perinteisiä voissapaistettuja räiskäleitä. Ja fraiche-kermavaahtoa, ja hilloa, ja vaahterasiirappiakin oli tarjolla. Söin.

Sokerit kihahtivat päähäni, josta ne ovat tänään laskeutuneet orastavaksi pöhöksi lapaluitteni yläpuolelle, ja muutenkin ympäri ylätorsoani. Olen selvästi pöyheämpi kuin muutamaan viikkoon. Sokerittomuus on sopinut minulle, mutta juuri nyt, vieroitusoireiden riipiessä suoniani asian tyyni ja objektiivinen tarkastelu ei paljoa lämmitä.

Pyörin kaupunnilla. Stockmann uhataan lopettaa. Suhtaudun asiaan uteliaisuudella. Jos voisin uskoa, että pörssiyhtiön ketjutavaratalon haarakonttorin liikkeen lakkaaminen kilahtaisi suoraan kassavirtana pikkuputiikkien, paikallisten yrittäjien ja tuottajien tileille, olisin kai tyytyväinen. Kyynisenä mietin vain, mitähän jännää Arina tilalle pykää.

Stockmannin lopettaminen herättänyt lievää paniikkia kanssasisarissani. Olen lohdutellut, että työterveyshuollosta voi saada järjestettyä debriefing-ryhmiä tai keskusteluapua.

Ilmeisesti myötätuntoisuuttani päädyin tänään pyörimään juurikin Stocmannille. Sovittelin kaikenlaista, ja jätin ostamatta, koska mikään sovittelemani ei saanut minua tuntemaan itseäni upeaksi. 60% alennuksessa oleva kashmir-villatakki houkutteli minua hieman, koska se oli kaunis kuosiltaan ja sai minut tuntemaan itseni laadukkaaksi. Pöhöttävät kainaloni eivät vain esiintyneet siinä erityisen edukseen, joten sekin jäi.

Pyörähdin myös monessa muussa ketjuliikkeessä, ja Pelastusarmeijan hienompien vaatteiden myymälässä. Outo konsepti. Kai sekin on jonkinlainen ketju. Ostin farkut, koska olen maalannut yhdet kelvottomiksi muuhun tarkoitukseen kuin maalaamisen jatkamiseen. Sellaiset boyfriend-malliset, ja naurettavan pientä kokoa, kun vertasi jaloissani oleviin. Vielä yhtä pienempi koko olisi mahtunut, ja ehkä vielä pienempikin, mutta se ei olisi enää mennyt oman elastisuuteni piikkiin, vaan olisi ollut kankaan strech-ominaisuuden väärinkäyttöä. Joka tapauksessa olin empiirisen vertailun jälkeen kiistattomasti sitä mieltä, että persukseni näyttää näissä uusissa vermeissä paremmalta kuin edellisissä. Tällainen kehityskäyrä kypsässä 42 vuoden iässä on jokseenkin korvaamatonta.

*muokkaus. En ostanut farkkuja Pelastusarmeijalta, vaikka tajunnanvirtani yrittää niin vihjata. Minun koossani hyvin, hyvin harvoin löytää mitään kivaa vaatetta kierrätettynä, ja sekös harmittaa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Inside out.

Minä pidän saunavuorosta. Siis siitä, että saunaan pääsee kerran viikossa tiettynä aikana. Koska en ole niin pahasti addiktoitunut saunomiseen kuten kahviin, pasiansseihin ja vaihteleviin Netflix-tuotteisiin (jätän nyt ihan tarkoituksella suklaan mainitsematta, koska en vain halua ajatella sitä), en saa pakko-oireita tai ala uhkailemaan ihmisiä väkivallalla tilanteissa, joissa ymmärrän että kyseessäolevanviikkoinen saunavuoro tulee menemään sivu sun. Maltan odottaa seuraavaa.

Kun saunaan pääsee omalla vuorolla, se tuntuu juuri sellaiselta armolahjalta ja rituaalilta, jollaiseksi suomalaiset muinaisjumaluudet sen keksiessään tarkoittivatkin.

Monissa uskonnoissa on rituaalisia peseytymisiä. En kyllä tiedä, pystyykö mikään niistä kilpailemaan saunan kanssa, jonka juuri nyt julistan omaksi sakramentiksen. Luterilaisuudessa ainakin on vain kaste, jota ei oikein voi laskea tässä yhteydessä. Katolisuudessa pirskotellaan vihkivettä eri tilaisuuksissa useammin kuin luterilaisuudessa. Ihmisen fyysisen hyvänolon ja hyvinvoinnin sijaan keskitytään abstraktisti syntien pois pesemiseen.

Toinen sakramentti voisi olla elävä musiikki. Siinä on jotain maagista, kun esiintyjät menevät yleisön eteen, saavat heiltä luvan muuttua ihailun kohteeksi, roolihahmokseen, tarjoavat sen miten näkevät maailman ja tulevat vastaanotetuiksi. Ehkä tuo pätee kaikkeen kulttuuriin. Se on joka tapauksessa kiehtovaa, asia, jonka äärelle haluan päästä riittävän usein.

Kävin siis eilen keikalla, ja se oli kovin hienoa. Ilmiön kiinnostavuutta lisäsi se, että olin tavannut laulajan ohimennen siviilinä. Karismaa, ah. En voinut olla myös miettimättä sitä, että joku oli joskus tapaillut yhtä miestä viikkotolkulla vain siksi, että hän ulkoisesti muistutti tuota solistia. Muita syitä ei lopulta ollut ilmennyt.

Olen huomattavasti elpynyt ja eheytynyt viikonlopun aikana, sieluni näyttää nyt vähän enemmän Tikkurilan värisävyltä F503 “Jasmiini”.



Aina joskus mietin, alkaisinko valokuvaamaan oikeasti, sellaisella aikuisten kameralla. Sitten muistan, että olen liian levoton moiseen puuhaan, enkä osaa seistä aloillani hengittämättä kuvaa ottaessani. Ei ole minun juttuni.

Perjantaina kotiintullessani olin kohtalaisen rikki, otin lukua vaakatasossa pariin otteeseen, mutta raahauduin silti rautakauppaan. Kymmeneltä illalla teippailin eteisen täyteen suojapapereita ja pesin seinät. Lauantaina maalasin. Tajusin myös vihdoin, että jos olen kahden ja puolen kuukauden aikana yhden ainoan kerran kajonnut suuren mäntypuisen senkin sisukseen, en tarvitse moista säilytyshuonekalua neljän ja puolen neliön kokoiseen eteiseeni, vaikka se olisi lahja, ja oikeaa puuta, ja käytännöllinen, ja sinne mahtuisi paljon tavaroita. Diiva auttoi kantamaan sen vinttiin.

Eteisessä on nyt lähinnä vain ja ainoastaan kenkiä, ja se on juuri hyvä niin kuin asioiden pitäisi olla.

Nyt pitää vain säilyttää tämä zen seuraavan työviikon ajan.

torstai 12. helmikuuta 2015

Victory.

Painoni taisteli vastaan urheasti. Pala palalta sen puolustus kuitenkin mureni, ja tänä aamuna se romahti edessäni teatraalisesti. Olen nyt uudella kilolukemalla. En ole painanut näin vähän muutamaan vuoteen. Enää 8,9 kiloa, ja olen tavoitteessani, (joka ei ole normaalipainoa nähnytkään, saatikka tehnyt sinunkauppoja minkään suosituksen kanssa). 8,8 kiloa on pudonnut, eli olen aika lailla puolivälissä matkaa.

Olen selvästikin ansainnut tämän uutuuden sokerinsyömättömyydelläni. Se on vähentänyt iltanapostelun määrää, koska maailmassa ei tunnu olevan mitään syömisen arvoista, jos ei voi syödä sokeria. Olen sitten tyytynyt nyyhkyttämään sohvannurkassa nälkäisenä.

Pelkkä syömättämyys ei ole riittänyt. Kun nyt analysoin, miksi juuri tänään, tällä viikolla tämä maaginen raja vihdoin ylittyi, tein seuraavat huomiot. Pääsin vihdoin kävelylle. Lisäsin talvi-olosuhteiden takia arkiliikuntaa, vaikka varsinainen urheilu onkin viime päivät jäänyt taka-alalle. Nukuin hyvin. Yksi minua pääni sisällä otteessaan pitänyt asia on hieman höllentänyt puristustaan.

Olen varma, että ahdistuksella on yhteys siihen, että kroppa kerää itseensä kuona-aineita. Ne varastoituvat läskiin. Näin olen päätellyt.

En varsinaisesti pääse vielä mittailemaan, että oh-hoh, näihin farkkuihin mahtuisi kaksi minua. Vain yksi paita on jäänyt selvästi liian isoksi, ja se oli jättipaita ostettaessa. Oikeaa kokoa ei ollut, ja paita oli liian kiva. Enää en sortuisi moiseen. Olen kuitenkin useana päivänä pitänyt aiempaa vartalonmyötäisempiä mustia toppeja erilaisten neuleiden tai jakkujen kanssa, mikä on helpottanut elämääni ja exceliäni. Kauniisti laskeutuvia sopivan väljiä mutta ei- masentavia ei-makkarankuoritoppeja ei nimittäin löydy mitenkään joka alelaarista.

Olen varmaan luulosairas tai joku sen sukulaistautinen, mutta ajoittain suorastaan tunnen, miten selässäni ja kyljissäni kihelmöi, kun sinne kertyneistä rasvavarastoista nipsitään pala kerrallaan parempiin suihin. Tai kuljetetaan pois. Hakataan pienillä hakuilla tai täryytetään jollain koneella tasaisemmaksi ja litteämmäksi kuin mukulakivikatua. Ne rasvasolut varmaan muistuttavat hyvinkin paljon mukulakivikatua. Joskus se tuntuu olkavarsissa tai reisissä. Jos taitan käteni selän taakse, se tuntuu mahtuvan sinne paremmin kuin ennen. Teen niin tämän tästä, ja mietin, miten saisin tästä havainnosta enemmän hyötyä tai riemua. Sinänsä paino on lähtenyt aivan oikeista kohdista, en valita ollenkaan. Olenhan aina halunnut laihtua kainaloistani.

Palkitsen itseni jotenkin. En vielä tiedä miten. Pari päivää sitten haistelin suklaarasiaa. Nyt voisin tehdä jotain ihan muuta.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Sukkahousut jalkaan.


Hei Sinä, joka toistuvasti googletat itsesi tälle sivulle hakusanalla sukkahousut. Pahoittelen otsikon harhaanjohtavuutta. Parempi onni ensi kerralla. -Veela, 19.9.2015


Taistelin tieni vapauteen sunnuntaina. Torjuin kylmästi ehdotuksen, että kuljettaisin Diivaa autolla bussikyydin sijaan. Puhuin itseni ympäri olemaan menemättä salille tai jumppaan (tavallaan helppoa, mutta neuvottelin samalla myös, että tuon voi tehdä ilman huonoa omatuntoa, mikä oli vähän vaikeampaa). Lykkäsin asioita 7-9. En pysähtynyt edes siinä vaiheessa, kun järkeni käski minun käydä vielä kerran vessassa, laittaa pitkät kalsarit ja villapaita. Harpoin portaat alas ja suuntasin kortteli korttelilta kohti valloittamatonta territoriota. Siinä yhdessä saaressa on kuulemma pätkä metsää, ja se vie sinne toiseen saareen, jossa on enemmän metsää, ja kuten tiedämme, saaria ympäröi vesi, joka tässä tapauksessa on meri.

No se metsä oli ehkä vähän enemmän soistuvan maan vänkkärää pusikkoa kuin mitään ylvästä kangasta. Päässäni humisi silti helpotus kun pääsin isojen puiden seuraan. Siellä oli siis muutamia oikein suuria ja komeita puita, ja alue ei selvästi ollut puisto. En ilmeisestikään pysy järjissäni ilman puita. Olen kuin sellainen sieni, jolla on symbioottinen suhde isäntäpuuhunsa. Nyt minut on ainakin hetkellisesti adoptoinut lehtikuusi.

Joko tämä kokemus antoi minulle tunteen elämänhallinnasta, tai sitten onnistuin saavuttamaan siitä murenan muuten, ja juuri sen takia onnistuin myös tuossa ambitiossani. Päiväkävelyssä. Mutta palelin silti.

Nyt asunnossani on neljässä ikkunassa verhot. Yksi tuoli vähemmän, ja Feng Shui kiittää. Oivalsin myös, että minulla on vintillä kierrätettävien lehtien koriksi paremmin sopiva väline kuin mikä nyt on käytössä, ja kunhan viitsin ja ehdin, saan taas yhden sisustuksellisen riitasoinnun taltutettua. Enkä tarvitse olohuoneeseen uutta mattoa, koska ex-anopin vanha kirjava räsymatto rimmaa entisen pomoni entisen lundia-kirjahyllyn täyteenä oleviin kirjanselkämyksiin. Kierteistä.

Lähes kaikki vieraat ovat kysyneet, olenko ostanut uuden ruokailuryhmän. En ole. Tämä nykyinen on ollut taukoamatta käytössä 20 vuotta, nyt kuudennessa osoitteessa. Luulen, että tänne se sopii kaikkein parhaiten.

Tänään kiersin Kaunomielen kanssa etsimässä tarpeistoa hänen penkkariasuunsa. Koska hän ei keksinyt mitään erityistä teemaa, hän rakensi sellaisen lempimekkonsa ympärille, ja on nyt sitten toisen maailmansodan aikainen (tai hieman sen jälkeen vaikuttanut) Kohtalokas Nainen. Kaapeistamme löytyy moiseen ihan hyvin tarpeistoa jo lähtökohtaisesti (mihin laatikkoon pakkasinkaan kaikki puolipitkävartiset hansikkaani muuton aikana...), mutta mm. saumasukat ja pieni niskaan rullattavan nutturan päälle kallelleen asetettava hattu harsolla puuttuivat. Olen varma, että meillä on joskus ollut hattu, jossa sievä pilkullinen harso, mutta jos se jossain nyt on, niin sinne on n. 500 kilometriä matkaa. Valmiita oikeantyylisiä hattuja toki löytyi kaupasta, mutta hinta oli aika suolainen. Joten ei hätää, Romeosta ja Juliasta löytyi satiininen hiuskoru, Eurokankaasta pätkä shifonkia ja Diivan piironginlaatikosta kumirenksu. Kyllä nyt kelpaa olla Greta Garbo tai Marlene Dietrich ja silmäillä maailmaa mystisen hämyn keskeltä.

Löysimme myös aidot saumasukat. Pakettia myöten ajanmukaiset. Hintalappu saattoi olla markka-ajalta, ei sen vanhempi kumminkaan. Liikkeen ilmeinen omistaja, n. 70-vuotias nainen arvioi yhdellä katseella kaunomielen koon ja pituuden kahden millin tarkkuudella ja löysi juuri oikeanlaisen parin. Asiantuntija. Hän mainosti liikkeensä olevan Oulun ensimmäinen seksitarvikekauppa. Kun ei ennen vanhaan ollut mitään sen mielikuvituksellisempaa kuin saumasukat. Tunsin oloni hitusen irralliseksi, kun kuuntelin tätä keskustelua vierestä.

lauantai 7. helmikuuta 2015

Marina and the Diamonds.

Väsyttää, ja levoton olo. On paljon asioita, joiden tekeminen olisi tarpeellista, pakollista, saisi arjen sujumaan. Jotain mykkyröitä on matossa, joihin takeltelen ja kompastelen. Olen suunnitellut hoitaa tänään asiat 1-6. huomenna 6-9. Haluaisin kuitenkin mieluummin ottaa täkin, sohvan, kupin kaakaota, ja katsoa netistä monta näkemätöntä jaksoa Voicea tai muuta hömppää. En ole varma, olenko koukuttunut Voicessa ehkä eniten siihen Mmmm...Marabou... tekstiin.

Kaipuuni kohdistuu näinä päivinä tasapuolisesti Fazerin Sinisen ja Maraboun keltaisen suuntaan. Olen silti ollut järkkymätön.

Minun pitäisi vaivautua pungertamaan itseni asentoon, jossa näen elämän uudesta näkökulmasta. Olen perin juurin kyllästynyt siihen, että marisen yhdenjoutavista asioista. Ihmisillä on oikeitakin suruja ja ongelmia. Minulla tällä hetkellä vain harmeja ja huolia. Pikkusälää, jota keräilen lattianraosta ja kun sylys on täynnä se purkautuu taas toiselta puolen takaisin lattialle. Siinä kyykkiessäni sitten näen vain rikkoja ja roskia ja marisen.

Diiva keittää kahvia. Juon vielä yhden kupin, katson Voicea (jonka laitoin pyörimään samalla kuin tein hänelle ensin kaksi huisin pitkää lettiä, ja sitten purin ne ja vain yhden). Kerman kanssa. Sitten lähden tuonne aurinkoon.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Step by step.

Kidutan itseäni Suomen parhaat leipurit –ohjelmalla. Keskustelkaa siinä nyt sitten, mitkä viinerit ovat lehtevimpiä, maistuuko karamellisoitu voi ja valinjakreemitäyte.

Olen varmaan jotenkin yksinkertainen, kun kerta toisensa jälkeen yllätyn itsestäänselvyyksistä. Niinkuin auton käyttö. Että joo, se on vain laiskuutta, että hurauttaa autolla sinne tänne, kun voisi kulkea julkisilla tai kävellä. Minun hatara tietämykseni bussireiteistä ja hökälehtivä luonteeni varmistaa sen, että kävelyä tulee ihan reilustikin. Eilinen Zumba, kiihkeä portaiden ramppaus eri syistä, työmatka puoliksi kävellen ja puoliksi bussilla, ja kotimatka vielä enemmän kävellen (tyhmä pää ja muu vartalo jne.), ne portaat, ja häälyin jo tajunnan rajamailla kun pääsin kotiin. Mänttäsin voileipää ja juustoa, laitoin tomaattisen lihakastikkeen hautumaan ja singahdin kirpparille viemään pari tavaraa lisää, ja taas portaat ylös.

Kas kyllä, autolla kulkeminen ON helpompaa kuin bussilla ja kävellen. Paitsi tietenkin, jos auto on jäätynyt kiinni pihaan niin kuin minun on. Ja vaatii enemmän ponnisteluja ja aikaa olla käyttämättä autoa, ja se on sitten pois jostain muualta. Toivottavasti vyötäröltäni.

Suhtaudun liikuntaan edelleenkin nurinkurisesti. Se on minulle jotain melko vaivalloista ja suuri myönnytys, että jos alennun moiseen, josta minun pitäisi saada heti iso palkinto. Minusta tuntuisi esimerkiksi ihan kohtuulliselta, jos yksi tunnin hikiliikuntasuoritus tiputtaisi painoa pysyvästi kertaheitolla puoli kiloa. Tai edes kolmesataa grammaa. Sen alle menevät tarjoukset tuntuvat suorastaan loukkaavilta.

Oikeastihan se Zumba oli melkein hauskaa. Ohjaaja oli hauska. Liikkeissä oli asennetta, vaikka ne ovatkin vähän sellaista huitomista kun ei ole kärryillä ja yrittää vain selvitä hengissä ja nähdä eteensä hikivesiputouksen läpi. Erilaisilla latinotanssitunneilla olen pitänyt siitä, että pieniäkin liikkeenosia hiotaan pikkuhiljaa ja rauhassa, käydään läpi mihin suuntaan mikäkin kohta kropasta pitäisi liikkua, ja hommasta saa mentaalisesti enemmän irti. Ne ovat myös kokonaisvaltaisempaa liikuntaa, kun jalkoja liikutetaan vatsalihaksista lähtien, rintaranka oikeasti ehtii pyörähtää ääriasentoihin (eikä vain kädet fläpätä edestakaisin), lantio kiertyy. Zumbassa, kun ei tunne kuviota ja on muutenkin ihan pihalla, valtaosa huomiosta menee siihen että jalat pysyvät rytmissä ja käsillä huitaisee edes samaan aikaan kuin muutkin eikä erotu joukosta aivan niin pahasti, vaikka ne menisivätkin väärin päin. Oli kuitenkin kiva huomata, etten ole niin rapakunnossa, kuin mitä joskus olen ollut vihdoin tunnille eksyttyäni. Jaksoin yrittää hyppiä.

Kävely bussipysäkille oli sitten vähän rankempi suoritus. Olin kävellyt sitä ennen samoissa kengissä ruokauppaan ja takaisin, ja ne olivat turhan liukkaat ja tehottomat. Kaunomieli opetti minulle edes yhden toimivan bussireitin.

Excelistä oli tänään hyötyä. Kun oikein tarkasti tarkastelen maanantaipainojani, voin huomata, että trendi on laskusuuntainen. Vain ihan hitusen, ja maanantaiden ympärillä lukemat resonoivat pahasti edestakaisin, mutta joka tapauksessa olen kai onnistunut ihan vähän laihtumaan olemalla syömättä sokeria. 1,1 kiloa 25 päivässä. Vielä kolme kertaa tämmöiset 25 päivää, ja olen yhteensä laihtunut 4,4 kiloa. Teoriassa.