Tää on nyt Costa Rica.

Elämänhallintaharjoitteeni eivät ole sujuneet hyvin. Suhtaudun asiaan toki tietoisemmin ja tiedostavammin, mistä johtunee se, että oikein miettimällä miettien ja järkeillen asetan itselleni kysymyksiä tyyliin "mitä tapahtuu, jos jätän asian A tekemättä" ja huomaan elämäni ja ajankäyttöni pohtimisen kiertyvät aina samaan lopputulemaan; jos suoritan vaikka sinnillä, pääsen todennäköisemmin vähemmällä harmilla, kuin jos jättäisin asioita tekemättä, joten jatkan suorittamista.

Jos minulla olisi vaimo tai vielä palvelussuhteessa oleva äiti, luulen, että henkilökohtaisella tasolla asioiden tekemättä jättäminen olisi jotenkin näppärämpää.

Asioiden tekemättä jättäminen olisi kyllä silti kovin houkutteleva vaihtoehto. Jopa kivojen asioiden. Ehdin tässä välissä voida fyysisesti paremmin alle viikon. Sitten autoni hajosi. Ensimmäisenä aamuna tämän jälkeen, töihin pyöräillessäni, oloni oli riemukkaan seesteinen: Tuomet kukkivat, asvaltti oli sileä ja tuntui pelkältä alamäeltä, ilma oli sekä kirpeää että makeaa ja ajattelin, että olipa oikeastaan todella kiva, että autoni hajosi, niin tajusin aloittaa pyöräilyn jälleen. Parin päivän kuluttua se diagnosoimani fyysinenkin ylirasitus iski jälleen päälle. Lisätään tähän vielä muutama tiukka työpäivä, ihan vain todella idylliset lavatanssit joita olin odottanut jo vuoden, giljardi hyttystä, allergiareaktio, elimistön äkillinen kuivuminen, akuutti vanhuuskohtaus, todennäköisin syin tuomittu pms, kaksi tuntia kepeän maanista salsaa, ja kas, en enää olisi jaksanutkaan oikeastaan mitään. Sinnillä singuttaen sain suoritettua kuitenkin vähän lisää, huonosti, ja näin aiheutettua itselleni puolentoista vuorokauden mittaisen migreenin, joka kyllä ehkä toimi jonkinlaisena puudutteena, kun kävin yökkäillen maksamassa 800 euron autonkorjuun.

Suoritin migreenissä vielä palaverin, koska se oli vähän inha, ja ajattelin, että jos siirtäisin sen, minulla olisi tänä vuonna kaksi inhaa päivää yhden sijaan. Tämän jälkeen makasin työhuoneeni viileällä muovilaattalattialla horroksessa ja odotin jotain. Söin jotain, mikä maistui oudolta, mutta minun teki maanisesti mieleni syödä. Siirryin kotiin ja makasin telcossa sohvalla, silmät kiinni ja leikin Delfoin oraakkelia. Vastailin kysymyksiin kuulemma järkevästi, mutta tunsin vastauksien tulevan jostain kaukaa ja häipyvän jonnekin kaukaisuuteen, kuin olisin vain niiden meediona. En välttämättä ihan tarkkaan muista mistä oli kysymys. Hain sen auton, nukuin, silitin suorat housut emäntäkoulutyyliin, harmittelin marttyyrinomaisesti kun jouduin jättämään kaksi etukäteen odottamaani kivaa asiaa suorittamatta loppupäivän osalta. Nukuin. Heräsin illalla. Mietin, että minun varmaan pitäisi syödä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Söin lihasrelaksantteja.

Illalla laskin, että juuri nukkumieni viiden tunnin kauneusunien lisäksi ehtisin nukkua vielä kahdeksan tunnin ravitsevat yöunet, ja päättelin, että ehtisin siis aamulla herätä ajoissa ja pyöräillä töihin. Tänä aamuna heräsin, tärisin, enkä osannut päättää itkisinkö vai en. Päätin olla itkemättä, eikä ollut yleisöäkään johon se olisi tehnyt vaikutuksen. Ja olin pyöräilemättä. Menin töihin autolla. Se oli varmaankin hyvä päätös, että ylipäänsä menin, koska asiat olisivat juuri nyt huonommin jos en olisi mennyt. Pitkäkestoisesti en kuitenkaan ole ihan varma, onko tällaisen toiminnan toistaminen oikeasti järkevää.

Päätin lopettaa työnteon hetkeksi, aivan suunnitelmallisesti pari lomapäivää viettäen. Vielä minusta ei tunnu siltä, sillä tiedän, että moni asia jäi kesken. Pitää osata olla onnellinen siitä, että tekemättömät työt eivät helposti lopu.

Nyt minulla olisi vaihtoehtona joko pestä pyykkiä tai olla pesemättä. Jos en pese, minulla ei ole puhtaita alusvaatteita eikä mustia paitoja. Alusvaatteita löytyy helpohkosti kaupasta (mutta niitä on periaatteessa ihan tarpeeksi jo nyt), paitoja, siis mieleisiä, löytyy vain harvinaisten muinaisjumaluuksien satunnaisesta armosta, joten pyykinpesu vaikuttaa vähemmän vaivalloiselta vaihtoehdolta kuin kaupoissa ravaaminen, ja siinähän ne alusvaatteetkin samalla peseentyvät. Toisaalta, kohta vietän vietän vuoden tärkeintä perinnejuhlaani ja uiskentelen alasti ruispellossa. Mutta olisihan se ikävää, jos pellonpientareelle viskaamani alusvaatteet olisivat nolottavan likaiset.

Voisin myös siivota keittiön tai olla siivoamatta. Tiskallas haisee hieman jo nyt. Oikeastaan tein jo sen valinnan, että en imuroi, mutta kaikki ympäriinsä lojuvat vaatteet ja tavarat minun on käytännössä silti lajiteltava paikoilleen. Ihan edes jotta tiedän, mitä pyykätä.

Voin ihan itse valita, pakkaanko kamat reissua varten vai olenko pakkaamatta. Toki en halua olla reissussa ilman cc-voidetta, ryppyseerumia, kosteusvoidetta, puuteria, rajauskynää kulmakynää ripsaria aurinkopuuteria, puhtaita alusvaatteita, villasukkia, ja ah niin monia nykypäivän mukavuuksia. Telttaa, kylmälaukkua, makuupussia, pyyhettä, uimapukua, verkkareita, siistimpiä housuja, kukkamekkoa, lämmintä neuletta, kevyttä neuletta, muutamaa tarkoin valittua rennon huoletonta t-paitaa, kaikkeen sopivia korvakoruja, lenkkareita, sandaaleja, crockseja, tennareita, hyvää kirjaa (jota en ehdi lukea), ruokaa, kännykän laturia hiustenkuivaajaa, tarot-kortteja ja muistikirjaa, jos vaikka ah niin ihanasti luonnon helmassa rentoutuessani ajatukseni leijailevat vapaina ja keksin loistavia ideoita, jotka voin kirjoittaa ylös. Kynää. Sukkahousuja ja hyttyskarkoitetta. Buranaa, merilevää, anthistamiinia. Kylmäkalleja. Aurinkorasvaa, pinsettejä. Huivia. Aurinkolaseja. Minkähän käsilaukun ottaisin, ja pitäisikö se ensin tyhjentää, jotta en kantaisi mukanani turhaan kaikkea työperäistä tauhkaa ja viittätoista metriä erilaisten laitteiden laturinjohtoja?

Voin ihan itse päättää, valmistelenko ja mietinko ruokapoliittisia ratkaisuja etukäteen, vai syömmekö huoltoasemalta ostettua ainoaa jäljelläolevaa grillimakkaraa kolme päivää putkeen, aamiaisesta yöhuikopalaan. Vegaanista barbaariin. Toisaalta, jos vaihtoehtoja olisi vähemmän, minun ei tarvitsisi niin paljoa miettiä vivahteikkaan vaihtelevia vastauksia ikiaikaiseen ja toistuvaan kysymykseen "mitä mä voisin syödä/pitäiskö laittaa ruokaa/oisko täällä jotain syötävää". Vasta kaksi ihmistä on kysynyt minulta tätä asiaa puhelimitse, vuorokausia etukäteen. Tokihan minulla on ollut kaikki mietittynä jo loppiaisesta asti valmiiksi, siitä vaan, kysykää, minulla on vastaukset kaikkeen.

Voisin tietysti jo lähtökohtaisesti valita lähdenkö lainkaan yhtään mihinkään vai en. Tapaanko ketään vai linnoittaudunko asuntooni yksin leikkimään goblinia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että kun kerran olen sopinut asian jo kuukausia etukäteen, ja ihmiset ovat järkänneet työvuorojaan ja ilmestyvät paikalle kirjaimellisesti toiselta puolen Suomea ja maapalloa, olisi vähän noloa olla menemättä. Asian perusteleminen itselleni ja muille, ja etenkin se sen jälkeinen itsesyytösten pahnoissa pyöriskely vaikuttavat tässä vaiheessa vaivalloisemmilta hommilta kuin tämän vaihtoehto A:n suorittaminen.

Toivottavasti tämä rituaalinomainen ahdistuminen edes hieman valmistelee minua henkisesti joka vuosi varmuudella toistuvaan lomanaloitusstressiin. Sitä ennen ehdin kuitenkin suorittaa vielä toisen, lähes Juhannusta vastaavan 1000 kilometrin roadtrip-siirtymän. Tämänkään suorittamatta jättäminen ei tunnu minulta onnistuvan ajatusharjoitteena.

Ehtisinköhän tyhjentää autostani vuoden kokoelman karkkipapereita ja sepeliä ennen reissuun lähtöä, jos olisin oikein tehokas.

Aamutakki.

Olen pyrkinyt harjoittamaan hyvää elämänhallintaa. Tekemään järkeviä, hyvinvointiani tukevia, minua itseäni palvelevia ratkaisuja. Harjoittamaan mindfulnessia ja keskittymään siihen, että hetki on tässä. Ja tässä. Ja taas on uusi hetki.

Viime viikolla, muistaakseni keskiviikkona heräsin yksin. Nukuin hieman pidempään, keräsin uneni siis ne muistikuvat joita olin nähnyt ja ajattelin niitä hetken. Avasin ikkunan, kuuntelin kaupunkia ja join aamukahvia. Nautin lusikankärjellisen merilevärouhetta, vaikka se jääkin aina ikävästi hampaitteni väliin pyörimään. Pukeuduin, kävelin autolle, ja työpaikkaa kohti rauhallisesti ajaessani huomasin tyytyväisenä, että kello oli vasta kuutta vaille kahdeksan, ja olin jo matkalla työn suorittamisen paikalle. Puolivälissä tein ah niin päivänpoliittisesti trendikkään u-käännöksen, koska puhelimeni oli jäänyt kotiin.

Töissä hoksasin, että olin menossa iltapäivällä fysioterapiaan, mutta olin unohtanut siellä käyttämäni jumppahousut kotiin. En ottanut asiasta stressiä, vaan totesin itselleni voivani aivan hyvin tämän kerran harjoittaa liikkuvuusharjoitteita ja tärinäterapiaa erinomaisen joustavissa synkeänharmaissa boyfriend-mallisissa luottofarkuissani. Paitsi että siinä alaspäin nilkkojani katsellessani, housut käärittyinä nilkkojeni ympärille (kainona ihmisenä en kerro, mitä olin juuri tuolloin tekemässä), hoksasin, että vuoden -93 minimalistisen trendin mukaisten aneemisten harmaiden lattialaattojen saumat näkyivät housujeni läpi. Epäilemättä myös siis yhtä kalvakka joskaan ei kovin minimalistinen oikea kannikkani oli koko päivän näkynyt läpi samaisista housuista, työn tekemisen paikallani.

Päätin sen kunniaksi lähteä oikein ulos lounaalle. Kodin kautta. Vaihdoin housut ja otin jumppahousut mukaan. Elämä oli jälleen hallinnassa.

Jokseenkin noin se muukin viikko eteni. Tanssin, kahdesti, ja huomasin, että en tosiaan ole enää fyysisesti niin väsynyt kuin monen kuukauden ajan. Ajatus piristi minua.

Tällä viikolla jätin yhden tanssikerran väliin koska en ollut enää niin väsynyt, vaan pesin pyykkiä, ja tiskiä, siivosin ja imuroin, enkä vain käyttänyt ajatusta noista toimenpiteistä syynä tanssimisen väliinjättämiseen. Oloni oli sangen voitokas. Imuroin ensimmäistä kertaa ylioppilasjuhlien jälkeen, ja voin vakuuttaa, että eron huomasi.

Olen muutenkin ollut jotenkin paremmassa vireessä. Olen löytänyt tai kehittänyt uusia unelmia. Tuntuu jotenkin väärältä ja vaaralliselta alkaa unelmoimaan uusista asioista. Nämä unelmat on tehty erilaiselle ihmiselle, kuin sille joka olin ennen. Olen tarvinnutkin uusia unelmia, ihan kuin ihminen tarvitsee uusia vaatteita lihottuaan tai laihduttuaan. En tiedä kumpaa olen ihmisenä tehnyt, mutta oli se kumpaa vain, vääränkokoisten vaatteiden käyttäminen loputtomiin ei palvelisi oikein mitään tarkoitusta. En silti ole aivan varma, ovatko nämä unelmani nyt oikeankokoisia. Ja kun mietin sitä, tajuan, että minähän sen päätän. Saan muuttaa suuntaa. Saan valita. Saan elää.

Elämä näyttää nyt tyrkkäävän ja johdattavan minua vähän kapeammassa uomassa ja lyhyemmässä hihnassa. Vesi kulkee kovempaa ja jos olen ajautumassa liian reunalle, minut tönäistään takaisin virtauksen keskelle.

Minulla on hieman huoleton olo. Olen ratkaissut ongelmia, osan hyvin, osan huonommin kuin muut, mutta ne ovat sentään ratkenneet jonkun muun ansiosta. Olen juonut punaviintä ja tuntenut empatiaa. Lotrannut lempihajuvettäni Sokoksen kempsuosastolla vaatteisiini, kun en raaski ostaa sitä muualta kuin taxfreestä. Soittanut loputtomia puheluita 020202-numeroon ja autokorjaamoihin, pummannut Kaunomielen kanssa kyydin hinausautolla ravintolaan ja juonut mansikkamargaritan erinomaisen tyhjään mahaan, mistä tuli meille molemmille vähän hutera olo. Hallinnut aikaa hitusen enemmän kuin aika minua. Osannut nauttia siitä kun olen yksin. Toisaalta siitä helppoudesta, millä nykyisin voin olla toisen kanssa.

Ostin itselleni ihan itse aamutakin. Sellaisen kuin halusin.

Tyttärelläni on hieno lippalakki.

Mietin, onko vielä liian aikaista reflektoida viikonlopun tuntemuksia. Ehkä. Mutta palan halusta raportoida.

Torstai taisi olla tuo kaahailupäivä. Perjantaita en muista. Valssimies piti minua henkisesti kädestä koko ajan, sen muistan jotenkin. Aloin saada katkoksia ajatuksiini, ja sanat olivat hukassa, mutta olo oli jännittyneen odottava. Tein varmaan kaikenlaista paljon.

Lauantaiaamuna oli hitusen kiire, mutta vielä ihan kohtuullinen. Saatoin olla hieman kärsimätön ja siksi huolimaton. Hiukset, meikki, mekko (se kirjeystäväni Zalandon minulle pyytämättä ja kysymättä lähettämä kukkamekko, jota siis en muista tilanneeni) ja korot asettuivat ylleni kuitenkin käsittämättömän täydellisesti. Sukkahousut kiristivät epämukavasti joten tunsin, että elämä on tasapainossa.

Itse seremonia oli puuduttava, vaikka kyseessä oli musiikkilukio, ja runsaahkot musiikkiesitykset kohtuullisen laadukkaita. En vain ollut siinä mielentilassa, että olisin ollut henkisesti riittävän kypsä katselemaan kahden tunnin ajan hidastettua näytelmää, jossa n. 1581 nuorta miestä ja naista hitaasti kävelevät, kättelevät, kättelevät, kättelevät, kävelevät (kolme halasi), niiaavat tai kumartavat, kävelevät lisää, horjahtelevat portaissa kiemurtelevien johtojen seassa (kroonistuneen muusikkouden sivuoire on loputtomat johdot) vaappuvat hieman uutukaisilla korkeilla koroillaan ja törmäillen kevyesti toistensa olkiin asettuvat vihdoin seisomaan hiirenhiljaa, kädet täynnä aikuistumisen symbolisia tarveaineita. Ja sitten, kun tilanne on stabiili, seuraava aloittaa saman kuviokävelyn salin toiselta laidalta kohti kättelypaikkaa. Itse mietin samanaikaisesti miljoona kertaa läpi kaikki ne asiat, joita minun olisi ollut tähdellisempää tehdä juuri sillä hetkellä. Pilkkoa hedelmiä. Pursottaa. Etsiä lisää saksia. Pyyhkiä pölyt myös pattereiden takaa.

Ennen seremoniaa huikkasin paikalla bongaamalleni työkaverilleni, että ottaisi kuvia minunkin tytöstäni. Hän sanoi, ettei tiedä kuka tyttäreni on. Kuvailin; näin pitkät kullertavanpunaisenvaaleanruskeat hiukset, vaalea A-linjainen mekko jossa intiaanikuviota, kengissä strassikoristeita. Työkaverini on mies, ja katseli minua hyvin lannistuneen näköisenä. Palasin takaisin ja kerroin, että ai niin, tytöllä on nimikin, ja mikä se oli.

Diivalla ja minulla on eri sukunimi keskenämme. Maanantaina sähköpostissani oli viesti, jossa tiedusteltiin, olinko se mahdollisesti ollut minä, joka pyysi tyttärensä kuvaamista. Erityisesti tämän perusteella olen varma, että minulla oli poikkeuksellisen loistokas hiuspäivä - olin suorastaan tunnistamaton.

Diiva oli tyylikäs, persoonallinen, hymyilevä ja käveli kuin nainen valtavan korkeissa kultaisissa koroissaan. Hän hymyili ja säteili koko päivän. Minäkin hymyilin ja olin onnellinen, mutta myös jonkin verran paniikissa, kun tajusin viime hetkellä, että kotini neliömäärä on pienempi kuin paikalle saapuvat vieraat. Ihan niin suureen kansansuosioon en ollut varautunut, mutta selvisimme kunnialla. Kaksi sukua, joiden hetkellisestä risteykmästä tyttäreni versovat, näkivät toisiaan pitkästä aikaa ja tunnelma oli katossa. Järjestelmällinen ihminen olisi porrastanut vierailijat eri aikoihin saapuviksi, mutta meidän tapauksessamme se ei olisi palvellut tarkoitusta. Enkä minä ole sillä tavalla järjestelmällinen.

Skumppalasit siirtyivät kädestä käteen palomiesketjussa (muutakaan tapaa ei ollut, koska ihmisten liikkuminen huoneesta toiseen oli hyvin rajallisesti mahdollista, nosteltavan irtaimiston hieman helpompaa), ja Pojat I ja II hoikkina nuorukaisina luikertelivat edestakaisin täyttäen niitä, jotta saimme nostettua maljan yhtäaikaisesti olohuoneessa, kahdessa makuuhuonessa, eteisessä, keittiössä ja rappukäytävässä Tertun katveessa. Yksi huoneistani oli pyhitetty ns. tekniseksi tilaksi, mutta saattaa olla, että sielläkin oli ihmisiä. En tiedä, ulottuiko tarjoilu sinne asti Sää oli viileä ja pilvinen, mikä pelasti meidät lämpöhalvaukselta.

En ikinä tule antamaan itselleni anteeksi suolaisten tarjottavien kavalasti hupenevaa määrää, mutta jotain suolukkaa oli edes näkyleivänomaisesti tarjolla juhlien loppuun asti. Juustokakkuni olivat kuohkeita ja asiallisia. Täytekakut liian makeita. Pöytä näytti ehostusyrityksistämme huolimatta suurimman osan aikaa siltä, kuin mullilauma olisi juuri rynnistänyt sen yli. Täti-ikäiset ihmiset vuorottelivat tiskiharjan varressa kahlitsemattomalla raivolla. Kaunomieli kanniskeli astioita loputtomana virtana muffaisessa pilkkuhameessaan ja hymyili urheasti, vaikka ihmismäärä varmasti ylitti hänen sietokykynsä rajat moninkertaisesti. Paikalle saapui jopa henkilö, joka voisi ei-niin-kaukaa-haetussa skenaariossa päätyä hänen anopikseen. Skumppaa ei riittänyt kuin alle puolitoista kierrosta. Valssimies jatkoi jossain vaiheessa tarjoilua yllättäen laadukkaalla viskillä, mikä yllätti miesvieraat positiivisesti. Arvostin elettä ja tilanteen haltuunottoa, se oli oikein ihastuttavaa. Toteutuksessa oli ongelmansa. Kaiken kaikkiaan meillä oli valtavan hauskaa. Ei ollenkaan tällaista. Olen tyytyväinen. Toivottavasti vieraat eivät traumatisoituneet pysyvästi.

Illan mittaan purin jännitystäni hienosti kohdentaen korventumalla vihdoin 020202-palveluhenkilölle, vaikka olenkin sangen koukuttunut heidän asiakkuuteensa.

Eilen tein makaroonilaatikkoa. Tiskasin loputtomia koneellisia astioita, ja kannoin tavaroita edestakaisin. Kävelin kolmen jääkaapin välillä ja sain lopulta kaiken mahtumaan suosiolla enää kahteen. Asiat, joiden hoitaminen on jäänyt taka-alalle juhlien vallatessa mieleni, alkoivat kolisten tömähdellä takaisin tietoisuuteeni. Kuten työt. Palasin siis maanantaina työpaikalle aivan liian väsyneenä, koska vaihtoehtona olisi ollut maata kotona äärettömän väsyneenä, työasioita stressaten ja lomapäivä huonolaatuisen potemiseen tuhlaten.

Ilmoitin Valssimiehelle ystävällisesti, että jos hän on luullut minun olevan aivan sujut "tulossa olevan jännittävän elämäntilanteen osalta", se on ollut vain ylioppislasjuhlaparanoian aiheuttama väliaikainen harha. Nyt minulla on jälleen riittävästi kaistaa märehtia ja surra sitä miltä minusta tuntuu, jos emme tapaakaan toisiamme enää samalla helppoudella kuin ennen.

Tarkenee.

Olen hämmentävän hyvin aikataulussa. Excelini mukaan olen suorittanut kaiken tämän päivän aikana suoritettavan ylioppilasjuhlavalmistelun, ja kello ei ole edes yhdeksää. Ehdin ehkä vielä käydä suihkussa, viilata kynteni ja epiloida jalkani. En ole ekselöinyt niitä, mutta luulen, että nekin asiat pitäisi tehdä. Taidan kirjoittaa Exceliini "juo iso lasi punaviintä", ja ruksia sen tästä eteenpäin ainakin maanantaihin asti pakolliseksi suoritukseksi.

Jos en olisi huomannut tänään unohtaneeni kaksi asiaa; sen, että minulla ei ole kakkulautasia riittävää määrää, ja kirjoittaa sosekeittoainekset kauppalistaan (muistin ne kuitenkin kaupassa), minulla olisi vainoharhainen olo - kaikki olisi liian täydellistä.

Eilen en juonut punaviintä, vaan valvoin puoli yhteen ja ajattelin turhaan asioita. Pinnallisia, turhia ajatuksia. Aamulla heräsin, join kahvia, leivoin vielä yhden kakkupohjan (neljännen), tein juustokakun, viitisen litraa jauhelihakeittoa, hoidin työasioita, sain tilattua Diivalle juuri haluamani jutun lahjaksi, ja sain kolmen tunnin aikaikkunan sen noutamiseen osoitteesta, jota navigaattorini ei löydä, tilasin kukkia, varasin vielä yhden hotellihuoneen, soitin äidille, vein vielä lisää tavaraa vintille, yritin epätoivoisesti googlettaa Oulun isännöitsijätoimistoja, ja arvata mikä osumista olisi omani, koska en vain mitenkään muistanut sitä, mutta tiesin tunnistavani nettisivut. Soitin isännöitsijän sihteerille ja sain ongittua selville naapurini (joka-ei-koskaan-ole-kotona) nimen, sain numerotiedustelusta numeron, ja soitettuani vielä häneltä ystävällisen luvan sijoittaa entinen työkaverini Terttu (huonekasvi, joka vie n. 4 kuutiometriä ilmatilaa) hänen ovensa eteen rappukäytävään joksikin aikaa. Siirsin huonekalut eri paikkoihin, vaihdoin kahdet lakanat, laitoin pyykit kuivumaan (olin jossain vaiheessa laittanut sen pyörimään), hoidin työasioita. Sitten söin keittoa. Jossain vaiheessa, en muista missä, Diivan ja Poika II saapuivat mystisesti mukanaan kasa muovirasioita, hain ruokaa kaupasta, joimme kahvia. Diiva höyrysti kylpyhuoneeni lahjaksi saamallaan H2O-mopilla, esitellen samalla se ominaisuuksia yksityiskohtaisesti. Diiva on toivonut moista kuusivuotiaasta lähtien, ja Kaappimies, mystisenä isänkorvikehahmona, päätti nyt vihdoinkin toteuttaa tämän toiveen ylioppiluuden kunniaksi. Ajoitus on erinomainen. Mopilla puhdistui myös keittiön lattia, ja tällä hetkellä söisin mieluummin asioita suoraan lattialtani kuin tiskipöydältäni. Nuoripari myös pyyhki pölyt, imuroi ja luutusi. Samaan aikaan ajoin Toppilaan, jossa kaikki tiet ja risteysket ovat vastikään vaihtaneet paikkaa, ajoin harhaan kahdesti vaikka tuijotin yhtä aikaa navigaattoriani ja läpsin itseäni poskille, etten samanaikaisesti yrittäisi lukea iltalehden uutisia, koska kun minulta karkaa mopo käsistä, alan täysin tarpeettomasti multitaskata. Sitten totesin, että navigaattorini ei nyt auta, soitin kiltisi ja kysyin ajo-ohjeita, sain ajo-ohjeet, ja ajoin niiden mukaan jonnekin tunnistamattomalle tehdasalueelle, koska aiemmin saamani osoite 22 olisikin pitänyt olla 20. Arvasin lopulta oikean osoitteen, sain käsiinin mystisen paketin ja palasin kotiin.

Join kahvia. Valssimies lähetti välikäsien kautta minulle kasan irtopohjavuokia, ja kengät. Sitten hän saapui ja kurvasimme vegaanin kakkukaupan osoitteeseen. Se oli navigaattorissa päin persettä, sen lisäksi, että täsmälleen osoitteen kohdalla Kainuuntie muuttuu lennosta Saaristonkaduksi. Juoksin rautatiesillan ali, vaihdoin suuntaa kolmeen kertaan samalla kun juttelin kolmatta kertaa saman päivän aikana 020202 asiakaspalvelun kanssa, ja kertoivat, että kyllä, osoite oli päin persettä, mutta osasivat silti lopulta neuvoa minut oikeaan paikkaan. Valssimies nouti minut sieltä, koska autolle oli pitkä matka, ja kurvasimme Kaunomielen luokse viemään ihanan pallokuvioisen fiftarimekon ja valkoisen hörselöalushameen, ja hakemaan häneltä kasan irtopohjavuokia ja muovikippoja. Ajoin Tuiraan, palautin sähköpianon, vinon pinon johtoja ja muita teknisiä laitteita miesraadin jäsenelle. Ajoin työpaikalleni, jonne olin unohtanut ottaa avaimet mukaan. Heittelin siellä kassiini muovikippoja, kuppeja, kakkulapioita, termarin, tarjoilulautasia. Parkkipaikalla autosta toiseen, minun suuntaani siis, siirtyi skumppalaseja. Täsmälleen samaan aikaan henkilö X pysäytti auton, ja kysyi, tarvitsenko skumppalaseja lainaan. Kurvasimme kauppaan. Valssimies poltti tupakan, ja tämän jälkeen suuteli minua äkillisesti ja perusteellisesti. Olin pyytänyt häntä varmistamaan, että ennen kauppaan menoa hengittelisin syvään ja kasaisin itseni, jotta malttaisin varmasti ostaa kaiken listassani olevan. Tuon tarkoitus oli kuulemma nollata aivoni. Mielenkiintoinen metodi.

Kauppalistani oli osittain puutteellinen, osittain olin jo ostanut tarvittavat asiat eilispäivän kolmen vastaavan kauppareissun aikana. En tiedä, minkä päivän kauppalista minulla oli mukanani. Ostimme kolme kassillasta kaikenlaista ja lisäksi vuoden vessa- ja talouspaperit. Ja kertakäyttöastioita, koska minullahan varmaankaan ei ole astioita. Ainakaan jos vieraita yllättäen tuleekin vaikka 150.

Kurvasin tankkaamaan auton. Sitten kurvasin Kaunomielen luokse, hakemaan lisää astioita.

Poika II oli kiltisti käynyt vintillä, ja löytänyt sieltä lisää muovikippoja, joita olin kaivannut.

Valssimies vei nuorenparin kotiinsa, minä huuhtelin astioita, järjestelin, yritin tunkea kolmea kuutiota ruokaa puolentoista kuution kylmätilaan, valmistin juustokakun. Valssimies palasi, söimme keittoa, ja valmistin toisen (yhteensä kolmannen) juustokakun. Valssimies huuhteli astioita, ja teki skumppalaseista tilataideteoksen ylimääräisten tavaroiden huoneeseemme. Tiskasin. Päädyimme makuuhuoneeseen. Tästä kohtaa sensuroin kerrontaa muutaman tehokkaan minuutin ajan. 42 sekuntia sensuroidun kohdan jälkeen puhelimeni soi, ja yllätysvieras ilmoitti olevansa alaovella. Luojan kiitos meillä on ovisummeri.

Huomenna herään, juon kahvia, täytän kolme tai neljä täytekakkua, teen kiilteet kolmeen juustokakkuun, valmistan vegaanin sosekeiton, paistan 104 karjalapiirakkaa, teen munavoita. Katan pöydän. Monipäinen joukko vie Diivan harjoituksiin, hakee metsätilallisen tyttärineen lentokentältä, äitini rautatieasemalta, voileipäkakut. Saatan ehkä käydä kaupassa muutaman kerran. Juon kahvia. Varmistan, että minulla on sukkahousut ja mielenterveys. Siihen on varmaan ihan hyvin aikaa. Juon lopuksi lasin punaviintä. Varsinainen juhla on vasta ylihuomenna.

Toistelen itselleni, että kaikki menee ihan hyvin, kunhan mopo ei karkaa käsistä. Yritän muistaa laittaa hiukset hyvin, niin ei harmita jälkeenpäin.