torstai 17. elokuuta 2017

Linja on huono nyt.

Luulen, että tunne-elämäni on jollain tapaa eheytynyt. Tunnen enemmän. Ihan tavallisia, tavanomaisia tunteita, jotka tulevat tunnettavikseni jokseenkin ennalta-arvattavassa järjestyksessä. Ennen käytin paljon enemmän energiaa siihen, että pingoitin itseni, jännitin henkiset lihakseni niin, että en oikeasti tuntisi niin paljon. Että maha ei kääntyisikään ylösalaisin vuoristoradassa tai enterprizessa. Että selviäisin mahdollisimman vähällä tuntemisella. Etteivät muut näkisi, mitä ja milloin tuntuu.

Nyt sitten tunnen. Menen lujaa ylös ja alas, olen ämpärin pohjalla enkä näe ympärilleni, tai niin korkealla, etten uskalla katsoa alas. Tämä on varmaan yhtä ihailtavaa, nautinnollista ja hyödyllistä kuin hampaiden paikkaus ilman puudutusta. Lisäksi ärsyynnyn jo siitä ajatuksesta, että joku muu, jossain muualla, pystyy ihan vain teoreettisesti tilannettani tarkastelemalla arvaamaan ihan oikein, mitä todennäköisesti juuri nyt tunnen. En olekaan lainkaan niin ainutlaatuinen kuin haluaisin olla.

Olen edelleen ollut väsynyt. Olinhan minä niin olettanutkin, mutta joiltain osin ripeänä ja kärsimättömänä ihmisenä kai luulin, että viikon-puolentoista lepo (tosin töitä tehden, melko kuormittavana sesonkina) riittäisi. Että nyt olisin vireä ja jopa vähän pitkästynyt, naksuttelisin sormiani, että mille sitten aletaan. Nyt tänne sitä kulttuuria ja sosiaalista elämää ja jotain luovaa tekemistä ja itseni kehittämistä. Niin ja kaapit voisin taas siivota.

Ei ole vielä sellainen olo. Olen ihan litka, itken pienestäkin aiheesta. Toissapäivänä en jaksanut olla jalkeilla, ja ihan vähän vain laitoin itseäni vaakatasoon neljän maissa iltapäivällä. Heräsin kuudelta puhelinsoittoon. Puhelin, täytin pyykkikoneen. Tyhjensin pyykkitelineestä kuivat. Käteni tuntuivat raskailta. En jaksanut kannatella silitysrautaa, vaan menin jälleen vaakatasoon. Näin mm. unta, että nousin sängystä ja astuin vahingossa villapaidan sisään ryömineen kissan päälle, ja se meni pahasti rikki. Puoli kymmeneltä heräsin kun muistin, että pyykit pitää laittaa kuivumaan. Kymmeneltä olin valmis yöpuulle. Aamulla en olisi jaksanut herätä.

Ihan tyypillinen päivä. Herään, pyöräilen, työskentelen, pyöräilen, luen, nukun. Välissä tirkistelen polygamistien draamakäsikirjoitettua tosielämää. Ja ensitreffit alttarille. Viime aikoina olen jättänyt ohjelmia kesken, kun ei jaksa kiinnostaa. Nukun.

Juon myös paljon vettä. Kävin verikokeissa, ajatellen, että jos tähän mielentilaani olisi helppona laastari-ratkaisuna vaikkapa 2-tyypin diabeteksen hoito. Mutta ei tämä nyt siltäkään näytä. Hemoglobiininikin on 144. Kaupan päälle sain ensimmäistä kertaa elämässäni tietää kolesteroliarvoni. Olen aktiivisesti vältellyt valaistumista tämän aiheen suhteen.

Empiirisen, suppean koe-eläintutkimukseni tulokset viittaavat siihen, että maailmassa ei joko ole kummoistakaan oikeudenmukaisuutta, tai sitten voin, pekonin, kananmunien, kahvin, punaviinin, suklaan ja jäätelön syönti on ihmiselle hyväksi. Kolesteroliarvoni olivat vallan ok, ainakin oman tulkintani mukaan. En ole vielä kuullut lääketieteen ammattilaisen mielipidettä asiaan.

Olen yrittänyt antaa itseni olla ja vain tuntea ja tasoittua. Itkeä, vaikka se jo tympii. Toisaalta olen myös tarkastellut ja miettinyt asioita, koska enhän minä osaa olla niinkään tekemättä. Kääntelen ja vääntelen, katselen joka suunnasta, yritän ratkaista itseäni kuin jotain kiehtovaa arvoitusta. Näillä töin olen alkanut törmätä jatkuvasti aiempaa tavanomaisimpiin ratkaisumalleihin.

Joku sanoi, että päätät vain olla ajattelematta, niin on parempi olo. Päätät itse mitä ajattelet, miten haluat aikasi viettää. Kivoissa ajatuksissa vai ikävissä. En ole tuon koulukunnan naisia. Ehkä en vain halua olla iloinen ja pirteä.

Tänään vihdoin tajusin, mikä minua tässä parisuhdetilanteessani näin surettaa. Kaikkihan on meillä periaatteessa ihan hyvin, joten en ole oikein ymmärtänyt, miksi olen niin hädissäni, surullinen ja itkuinen. Kuvittelin että olisin jotenkin toisenlainen tämän erossaolon aikana. Käytännöllisempi, toimeliaampi. Kun kerran olen aina pärjännyt niin hyvin yksinkin, miksi tämä muka olisi minulle yhtään näin vaikeaa? Olen todistetusti hyvä eroamaan, ja tämähän ei ole edes ero, ainoastaan väliaikainen tilanne. Ja silti olen näin väsynyt ja mieli maassa, tihrustava, tympääntynyt, valittava mankuja.

Erojen jälkeen minä olen ottanut reippaasti uuden suunnan, jättänyt vanhaa taakse ja päättänyt, että nyt saan elämältä tilalle jotain uutta. Erot ovat olleet minulle mahdollisuuksia parempaan elämään, koska aiempi parisuhde on muuttunut sietämättömäksi.

Nyt sitten minulla oli hieno rakkaustarina, vasta aluillaan, eikä ollut mitään syytä päästä siitä olosuhteesta pois. Tai onhan se tarina vieläkin, ja rakkaus. Mutta olosuhde kuitenkin aivan yhtäkkiä viety minulta pois. Se vaan ei ole täällä, se ei juuri nyt jatku. En elä sitä tarinaa eteenpäin juuri nyt, mitään ei rakennu. Kaikki odottaa, riippuu jossain välitilassa, jatkuakseen uudestaan, sitten joskus. Samaan aikaan muistoni haalistuvat ja rapistuvat. En enää muistakaan mitä hän sanoi silloin kerran, kun teimme yhdessä lasagnea. Vai teimmekö oikeasti? Hätäännyn.

Ehkä minulla on oikeus olla juuri nyt vähän kynsille lyöty. Näen hänestä tänne asti vain ohuita heijastuksia, mutta en oikein tavoita. Olen täällä yksin, tyhmien, itkuisten ajatusteni kanssa, ja huolestun, näkeekö hän minusta nyt vain heijastuksen tästä. Heijastuksen tiskirätistä. Miten viehättävää.

Muutama ihminen on maininnut sanan etäsuhde. Että onko teillä nyt sellainen. Tai että teillä on nyt sellainen. Sekin ärsyttää minua. Että joku muu kuin minä osaisi määritellä, niputtaa ja nimetä minulle tämän tilan ja olosuhteen, kun en itsekään ole sitä vielä ymmärtänyt. En vielä tiedä mitä etäsuhde tarkoittaa, ainakaan minun tilanteessani, minulle, minunlaiselleni ihmiselle. Minulle suhde toiseen ihmiseen ei ole jotain sanoilla tai sopimuksilla tai teoilla ja rutiineilla määriteltävää, vaan se on se tapa jolla olemme samassa tilassa, miten ajatuksemme lomittuvat. Se on sitä, mitä toinen säteilee, ja miten minä otan sen vastaan. Se on läsnäoloa, ei sellaista "minä kuuntelen sinua aidosti" -läsnäoloa, vaan ihan vain sitä "minä olen"-läsnäoloa. Jotain hyvin hahmottumatonta, jatkuvasti ilmassa väreilevää väriä ja tunnetta. Sellainen ei kovin hyvin välity lyhyinä sanoiksi tiivistettyinä viesteinä. Hymiöinä. Rakeisena kuvana ruudulla. Tai en ehkä vielä ole vain oppinut, miten näitä haileita heijastuksia tulkitaan tunteiksi asti. Pelkään, että jos minun on pakko käyttää niin karkeita ja huonoja työkaluja kuin sanat, rikon jotain vahingossa.

Uskon, että opin ja totun.

2 kommenttia:

  1. Joku unikirja joskus väitti, että kissa symboloi naiseutta, naisellisuutta. Mutta unikirjoihin ei ole luottamista, saati uniin. Mieki olin viime yönä (nyt ajateltuna) selkeän fallossymbolin huipulla ja kiipesin pitkiä huteria tikkaita pitkin alas. Sitten menin rähjäämään kauppaan, kun olivat muuttaneet siellä järjestystä.

    VastaaPoista
  2. :-D näköjään joka kerta, kun kertoilen uniani, huomaan sitten, että hups, mitähän tästäkin voi tulkita. Hallitsematonta.

    VastaaPoista