Menin eilen illalla nukkumaan raskain sydämin. Oli vaikea saada unta, kun mietin seuraavan päivän koitoksia, selviäisinkö niistä varmasti. Aamusta tulisi mutkikas, olisi suoritettava niin paljon enemmän kuin normaaliaamuna. Vaikka miten asiaa yritin mielessäni käännellä, en pystynyt keksimään ratkaisua, jolla olisin helpottanut seuraavan päivän urakkaa.
Siis miettikääpä nyt omalle kohdallenne. Aivan tavallinen helmikuinen torstaiaamu, pimeää, unet jotka loppuvat ihan vähän kesken, suihku, jossa on epämiellyttävän märkää vettä, kahvia, paljon lohdullisen hyvää kahvia, ripsiväri, jonka kanssa pitää olla varovainen, sukkahousut, jotka tarttuvat rikkinäiseen peukalonkynteen. Ja sitten vielä - aivan kuin sukkahousujen pukeminen ei olisi cruel and unsual tarpeeksi - sängyn petaaminen. Siis torstaina, ennen töihin lähtöä. Koska asuntoani tulisi katsomaan joku muu mahdollinen uusi asukas. Se tuntui jotenkin kovin, kovin paljon vaaditulta, juuri torstaina.
Eikä tässä vielä kaikki, minun täytyy tehdä tuo sama urakka myös sunnuntaina. Ajatelkaa sunnuntaina! Juuri sinä päivänä, josta haluaisi etukäteen kuvitella, että senhän voi halutessaan viettää sängyssä vaikka aamusta iltaan. Nousematta. Nyt minun pitää siis nousta, pedata, ja poistua paikalta.
Ja pitäähän siinä vaiheessa tehdä taas paljon muutakin. Suorittaa pyykeistä ja tiskeistä muodostuva maailmanpyöräni sellaiseen vaiheeseen, jossa tiskit eivät ole levällään tiskipöydällä ja pyykkejä ei ole märkänä koneessa tai pyykkitelineessä. Ryhdistää sohvatyynyjä. Kerätä Tertun tippuneet lehdet lattialta, ja vähintäänkin kuvitella imuroivansa pölypallerot ilmeisimmistä nurkista. Tarkistaa, ettei roskis tai tiskikone haise eikä vessassa ole surullisia rantuja, paimentaa vaeltelevat tuolit kokoukseen ruokapöydän ääreen. Puhutella kotikummitukseni Annikki, ettei hän häiriökäyttäydy visiitin aikana, tapa huonekasveja sillä sekunnilla kun suljen ulko-oven, temppuile kaapinovien kanssa tai tuijottele ketään pistävän syyttävästi näkymättömillä kansakoulunopettajattarensilmillään.
Positiivisena puolena tästä on se, että asuntoni on tämän tästä viihtyisän siisti ja houkutteleva. Myös minulle.
Välittäjäni esitteli minulle tänään oman asuntoni miniatyyrimallin. Vähän pienempi, vähän siistimpi, mutta mummolamaisella tavalla, vähän varustellumpi, mutta ilman ihania alkuperäisiä kaappeja. Toisaalta sijainti olisi edelleenkin lähellä monia asioita, mutta lähellä myös puita ja ruohoa. Uuden kodin etsiminen on kuin yrittäisi muistella sävelmää, tietää, että on kuullut sen joskus ennenkin, muttei millään muista kuin pätkiä sieltä täältä. Jotkin asunnot, joita katsoo, kuullostavat vähän samalta, saattaa kuulla jotain tuttuja sointuja ja sävelkulkuja, mutta vain osittain. Tämä asunto kuullosti jotenkin oikealta, mutta ehkä ei kuitenkaan. Siinä oli väärä tahti, ehkä väärä sävelkorkeuskin, vaikka sävelmässä oli nousuja ja laskuja oikeissa kohdissa. Tai ehkä se vaan kuullostaa hieman plagiaatilta.
Päivän musiikkivalinnalla ei ole mitään tekemistä sanan plagiaatti kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti