maanantai 19. helmikuuta 2018

I've got new rules, I count 'em.

Ah, Nick Offerman on saanut minut lumoihinsa.



Kuva täältä.

Hänessä on jotain vastustamattoman miehekästä, erityisesti kun katsoo Parks and Recreation -sarjaa. Ja sitähän minä olen katsonut, epäterveitä määriä. Paitsi, että Nick nousi hetkessä ihannemieslistalleni, koen myös samaistuvani häneen.



No on minulla vielä pari tuotantokautta jäljellä.

Oloni on muutenkin voimaantunut. Olen siivonnut, jälleen, näennäisesti, ja ihmiset ovat käyneet asunnossani mielikuvittelemassa millaista heidän olisi täällä asua. Minä en ole jaksanut käydä tekemässä vastaavaa asiaa muiden asunnoissa. Sen sijaan vaihdoin autooni erinäisiä lamppuja, Poika 2:n toimiessa henkisenä ja vähän fyysisenäkin tukena. Tavoitteni on saada viime aikoina ihan mukiinmenevästi käyttäytynyt uskollinen ajokkini läpi katsastuksesta, jälleen kerran.

Muutenkin viikonloppu oli tuottelias. Vedin päästäni ulos kivuliaista, jäykkää rautalankaa säie kerrallaan ja vääntelin niistä erinäisiä kuvaelmia siitä, minkälaisia rattaita ja muttereita päästäni löytyy, mikä pyörittää mitäkin. Siellä ne ovat pyörineet aivojeni elastisessa, sekavassa ruusunpunaisessa hattarapilvessä, ja kaikki niistä eivät aina ole kovin tarpeellisiakaan.

Oloni on tämän jälkeen ollut aurinkoinen kuin talvinen sunnuntai Oulussa. Kävin moikkaamassa pitkästä aikaa sijaisvanhempiani, saaren lehtikuusia. Kävelin melko pitkän lenkin, tulin kotiin, kärsin ylimääräisistä sydämenlyönneistä ja olin oksentaa. Mietin harmissani kuntoni huonoutta. Hetken päästä tajusin kävelleeni oikeastaan kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin yleensä olen näillä talvisilla lenkeilläni saanut aikaiseksi. Painavissa kengissä.

Tätä ennen olinkin ollut useita viikkoja sinnikkäästi ja systemaattisesti kiukkuinen, negatiivinen, synkkä ja passiivisagressiivinen. Ilman mitään erityistä syytä. Samat asiat, jotka minua erityisesti kiukuttivat, ovat näiden ruusunpunaisten lasien läpi katsottuna ihan vain jännittäviä mahdollisuuksia. Parhaimmillaan suhtauduin asioihin lakonisesti. Muutaman kerran saatoin äristä mielentilaani ulospäinkin, mutta yritin kovasti välttää sitä. Anteeksi.

Tuollainen kiukkuinen olo jatkuu minulla harvoin noin pitkään. Ärisin jopa Diivalle, pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen. Jollain tapaa kiukkusuuteni tuntui suorastaan hyvältä, paitsi aina silloin, kun ärisin, jonka jälkeen aina nolotti. Kiukutus taisi lopulta hävitä siihen, kun tajusin miksi se tuntui niin hyvältä. Se oli ihan vain oma tunteeni. Minä omistin sen. On vaikea selittää, miten iso juttu tuon tajuaminen minulle oli.

Otin lainaan kirjan, jossa kerrotaan suomenkielen kielioppisäännöistä. Ehkä jopa luen sen, ainakin joiltain osin.

Seuraavaksi haluaisin vain tanssia. Salsaa, vaikka yksin. Tangoa ja hidasta valssia. Valssimiehen kanssa. Kaikkea ei aina voi saada, mutta aina ei tarvitse uskotella itselleen, etteikö muka haluaisi.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti