torstai 1. helmikuuta 2018

No shame in bad poetry.

Äänestämisessä on oma viehätyksensä. Mitä vanhemmaksi tulen, sen mukavammalta se tuntuu. Että on ääni, että asuu maassa, jossa vaaleilla on merkitystä. Vaikka itsellä onkin vain yksi ääni.

Oulu on ihan riittävän kaunis kaupunki. Talvellakin. Tai sitten tänään on vain sellainen päivä, että minusta moni asia on riittävän hyvin.

Tuolta minusta tuntui sunnuntaina, kun viimeksi olin levännyt. Minulla ei ollut sen enempää asiaa, niin en tullut julkaisseeksi noitakaan mietteitäni. Sitten tuli maanantai, ja hyvin vähäuninen yö, tiistai, jonka läpi raahauduin kauhuissani siitä, miten ohutta fyysinen jaksamiseni onkaan, sen toteamuksen nostattama raivo, keskiviikko, nyt on torstai, kai. Raahaudun. Teen tyhmiä virheitä, yritän parsia niitä kokoon, yritän tehdä asioita jonkinlaisella vauhdilla jotta ne eivät jäisi tekemättä, mutta toisaalta mietin, pitäisikö tehdä hitaammin, niin tekisin vähemmän virheitä. Vauhdin sääteleminen on vaikeaa.

Samaan aikaan talvi on taas tullut siihen pisteeseensä, jossa olen kyllästynyt siihen, että jalkojen alla on jäätä eikä maata. Ahtaaseen polanteiseen parkkipaikkaan ja naapuripaikan valtavaan pakettiautoon. Vanhaan, hajoavaan autooni, joka ei pidä pakkasesta sitä vähää mitä minä. Sepeliin eteisessä. Talvitakkiin, jota en jaksa laittaa kiinni, ja käy tuuli läpi ohuen t-paitani, mahaani, mutten jaksa välittää kylmästä enkä mahani koosta. Kynteni liuskoittuvat ja halkeilevat niin, etten halua laittaa kintaita tai hansikkaita käsiini, koska kynnet aina niissä tilantiessa kääntyilevät ja tarttuvat kuituihin, repeilevät kipeästi. Käteni kuivuvat koppuroiksi viimassa. Kasvatan säärikarvoja ja atopia valtaa jalkateräni jotka eivät ole nähneet aurinkoa ikuisuuksiin. Melkein ajattelen, että hyvä tämä nykyinen parisuhdetilanne, ei tarvise huolehtia ulkonäöstä.

Ei se niin mene. Mitä paremmalta näytän, sen enemmän päivissäni on pieniä iloisia tilanteita. Olen itsevarmempi. Toisaalta uuden toimiston raaka valaistus tekee kaikki yritykseni turhiksi, vaikka kotoa lähtiessäni olisin pirteän näköinen, työpaikan vessanpeilin röntgenvalossa näen suoraan läpikuultavan ihoni läpi kalloni luut ja silmämunien alla mollottavan mustan tyhjyyden. Muistan koko ajan, että olen taas päivän vanhempi kuin eilen.

Väsymyksestä toipuu hitaasti, ja se pitäisi vain hyväksyä. Jos ei suorita toipumistaan jossain tyhjiössä jossa voi kellua ajassa täysin omaan tahtiinsa, törmäilee koko ajan teräviin, painaviin asioihin, jotka liikkuvat aivan eri nopeudella kuin itse jaksaa. Se tuntuu joskus turvattomalta.

Mutta silti, tämä on ollut ihan hyvä viikko. Olen saanut äiteillä. Syötin parsakaalia kummallekin tyttärelle erikseen, ja tunsin tyytyväisyyttä. Olen kiertänyt katsomassa uusia mahdollisia koteja. Elämäni tuntuu olevan täynnä mielenkiintoisia asioita, juuri sellaisia, joita olen aina halunnutkin. Ihmisiä. Tässäkin vauhdin sääteleminen on vaikeaa, en saisi tehdä liikaa. On vaikeaa sanoa ei hyville asioille.

Tanssin tunnin tangoa. Pitkästä aikaa. Tunti oli liian lyhyt aika, en vielä päässyt uppoamaan musiikkiin enkä liikkeeseen enkä löytänyt sitä painoa, joka tangossa on. Olisin halunnut tanssia toisenkin tunnin, mutta oikea päkiä-isovarvas-kompleksini ilmoitti eriävän mielipiteen. Toisaalta olinkin valtavan väsynyt myös tuona päivänä.

Olen ilahtunut löydettyäni Facebookin Paskat Teepussiaforismit -ryhmän. Ihmiset julkaisevat siellä sisustustekstejä, tatuointeja, aforismeja, mietelauseita, mainoksia, joita pitävät ihan paskoina. Tuollaisen toiminnan tarkkailu on jonkin verran palauttanut uskoani ihmiskuntaan. Toinen paikka facebookissa, joka tuntuu jotenkin kiehtovalta, on Roskalava. Kun näkee, minkälaista hyödytöntä tauhkaa ihmisillä on omaisuutenaan, ja miten se kelpaa toisille, juuri sellaisen tarvitsijoille. Siinä on jotain kovin lohdullista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti