You may win or lose.

Ostin taannoin nypynpoistajan. Kävelin vahingossa Clas Ohlssonin läpi, ja siinä kassan vieressä oli nypynpoistaja, 7,99 eur tai jotain, geeniperimäni Y voitti X:n hetkellisesti tai jälleen, ja ostin sitten tuon vempaimen ja ison kasan sormiparistoja. Yleensä en hanki pienelektroniikkaa tai kodinkoneita. En edes käytä kahvinkeitintä, vaikka pääasiallinen nesteytykseni on kahvi.

Tänään pelasin pasianssia kuivumassa olleilla pyykeilläni, ja hoksasin testata laitetta. Odotukseni olivat matalalla, kuulemieni käyttäjäkokemusten ja laitteen edullisen hinnan, sekä sietämättömän huonon muotoilun takia (en ollut mitenkään saada patterilokeroa auki, tai laitetta käyntiin, koska se oli joka kulmaltaan niin pyöreä ja kitkaton, vähän kuin Hello Kitty, ei mitään tarttumapintaa).

Mutta kas, pyörittelin surisevaa laitetta Zalandon halpatuotantotoppini pintaa myöten, ja tapahtuma toden totta näytti aivan ostosTV:n mainokselta, jossa kevyellä, yhden käden liikkeellä lika muuttuu puhtaaksi, nöyhtä katoaa, vanhasta tulee uutta, kaikki kirkastuu ilman hinkkausta. Pienet kippuraiset kaiken harmaan tomun sisäänsä kietovat keinokuitulanganpätkät, joita toppini tunkee ulos pinnastaan vääjäämättäja pyytämättä kuin vanhenevan naisen leuka partahaivenia, katosivat olemasta.

Voi kun voisi siloittaa kaikki muutkin murheensa noin helposti. Selluliitin. Rypyt. Sairaudet. Rahahuolet. Väärät sanat. Väärät muistot. Jossain ajatusten ullakoilla kattotuolien lomassa gargoilien tapaan lymyilevät ristiriidat, joiden pelkää muuttuvan eläviksi ja syöksyvän alas saalistamaan, jos unelmat alkavat muuttua todellisiksi, riistaksi.

Eilen oli puolispontaani blogimiitti. Olin innoissani, yllättävän vähän jännitti. Pääsin pulahtamaan ulos tuttujen asioiden arkiputkesta. Toisaalta etukäteen tuntui kovin hallitsemattomalta ja kaoottiselta ajatukselta, että elämäni eri puolet kohtaisivat samassa kuvassa - minun kaupunkini ja minun ystäväni aivan in-real-life-todellisuudesta, ja sitten nämä virtuaaliset, mystiset hahmot, joiden kanssa hengaan bittiavaruudessa kuvien ja sanojen välityksellä avatar-tyyppisenä Veelana, joka kirjoittaa itsestään näkyviin vain ne puolet jotka haluaa, ja paljon kirkkaammin värein ja kontrastein. Paljastuisin huijariksi.

Diiva oli minulle vihainen. "Sä et tunne niitä oikeasti, entä jos ne murhaa sut? Ei lasten pitäisi joutua varoittelemaan vanhempiaan tällaisista, että ei pidä sopia tapaamisia netissä tapaamiensa randomihmisten kanssa. Entä...entä jos siellä onkin... se joku parrakas keski-ikäinen mies?" Tuota kauhuskenaariota parrakkaasta keski-ikäisestä miehestä kävimme teoreettisesti läpi n. 7-vuotta sitten, kun 14-vuotias Kaunomieli halusi tavata nettiyhteisönsä jäseniä livenä. Heistä kukaan ei osoittautunut parrakkaaksi mieheksi. Olin tästä havainnosta hyvin helpottunut, tarkkailupaikallani torin toisella laidalla, peitetarinanani muka jäätelöä syöden kuin KGB:n agentti.

Vakuuttelin Diivaa, että jos nämä henkilöt haluavat murhata minut, ainakaan he eivät ole siinä kovin kärsimättömiä, koska nettirinnakkaiselomme on jatkunut hyvinkin jo kymmenisen vuotta. Enkä todistettavasti kovin paljoa pelkää parrakkaita miehiäkään. Eivätkä keski-ikäiset ihmiset ole suuri uhka vaikutuksille alttiina olevalle kehittymässä olevalle mielelleni. Otin kuitenkin kaverin mukaan, koska olin jo aiemmin pyytänyt häntä seurakseni, blogimiitistä tietämättä.

Voin todistaa, että kyllä, Sari ja Joonas vastaavat mielikuviani, ainakin omiani. Tokihan mieleni on joustava, ja aivan varmasti muistan täysin väärin, minkälaiset mielikuvani olivat ennen eilistä, mutta sallikaa se minulle kun ette muutakaan voi.

Olimme kaikki mustiinpukeutuneita. Tottakai. Eihän tuollaiseen tilanteeseen voi mennä kuin haarniska yllä.

Aamulla heräsin asiaankuuluvaan sosiaaliseen vainoharhakrapulaan. Ehkä se, että skippasin ennakkoonjännittämisen ja worst-case-scenario-ajattelun liian kevyesti, kostautui keskimääräistä pahempana jälkipoltteena. En oikeastaan enää edes odota muuta tällaisina aamuina. Käänsin tyynystä kylmän puolen poskea vasten ja nukuin pahimman häpeäntunteen yli. On pelottavaa, kun näkee itsensä yhtäkkiä uudesta kuvakulmasta toisten silmin. Uudenlaista taustaa vasen. Huomaa, miten paljon on muuttunut sopiakseen johonkin toiseen kuvaan, toiseen taustaan. Yrittää muistella, millainen on oikeasti ja mikä on kameleontin suojaväriä, sitä viimeisintä, jostain muusta ympäristöstä, ja se alkaa hiipua iholla eikä tiedä minkä väriseksi on seuraavaksi muuttumassa. Minun on vaikeaa olla oma itseni, olen niin pienestä asti tottunut muuttamaan väriä tarpeen mukaan, etten muista, millainen pintani on, vaikka tiedänkin millainen olen sisältä. Uskalsin silti mennä. Oli kiva ilta.